H soitti mulle yhden aikaan takaisin, keskustelimme pääasiassa mun itsetuhoisia ajatuksia synnyttävästä ahdistuksesta ja siitä, mistä se on syntynyt. Ei päästy oikein mihinkään lopputulokseen syyn kannalta, mutta H totesikin myöhemmässä puhelussa, että aina ei ole mitään tiettyä syytä olla ahdistunut. Osittain tietenkin ahdistus voisi johtua olantsapiinin nostosta ja Abilifyn laskusta, sekä Ketipinorin poistumisesta lääkelistalta (tai siellä se on, mutten ole käyttänyt sitä nyt viikkoon pariin). Itkin ehkä about puolet puhelusta henkeni edestä, ja H sai rauhoitella hysteeristä minua. Ensimmäisen puhelun lopuilla H lupasi keskustella paikalla olevan (AM ei ole töissä perjantaisin) lääkärin / lääkäreiden kanssa. Seuraava puhelu tuli noin neljän maissa, jota ennen olin jo aivan varma, että hän olisi unohtanut minut kokonaan, ja itkinkin osan (ehkä puolet) ajasta ennen puhelua, kunnes olo muuttui väsyneeksi ja turraksi.
Ajattelin itsekseni toisen puhelun aikana, että en saa mitään tarvittavia tähän ahdistukseen ja että päädyn ennemmin tai myöhemmin viikonlopun aikana päivystyksen kautta osastolle. Suorastaan hämmennyin, kun H rupesi selostamaan, kuinka lääkäri oli väliaikaisesti määrännyt minulle Diapamia helpottamaan ahdistusta viikonlopun ajaksi. Maanantaina tulee sitten soitto lääkäriltä tai H:lta, jossa keskustellaan tilanteesta hiukan enemmän paremmalla ajalla.
Ahdistuksissani lähdin sitten äidin kanssa apteekkiin ja sieltä pois päästyäni nappasin yhden tabletin ja lähdimme kauppaan. Kaupassa mua alkoi huimaamaan ihan hirveästi, sain roikkua kärryissä, etten kaatuisi. Lisäksi mua alkoi hikoiluttamaan. Tällä hetkellä olo on aika epätodellinen ja väsynyt, ja huimaus ja hikoilu ovat vähentyneet. Tuntuu, että eläisin valtavan sumupilven keskellä, enkä saa ajatuksistani kiinni ollenkaan. Itse asiassa tuntuu, etten ajattelisi yhtään mitään. Mikä on ainakin väliaikaisesti ihan hyvä asia, saan hiukan rauhaa itsetuhoisilta ajatuksiltani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti