58th.

Ahdistaa ja ei ahdista. Ahdistaa ja ei ahdista. Ahdistaa ja ei ahdista. 

Olot vaihtelevat epätodellisesta ahdistuneeksi ja takaisin epätodelliseksi. Pohdin, onko tämä kaikki mennyt vain unta, vai onko menneet tapahtumat oikeasti tapahtuneet. Aamuisin sekoan unen ja todellisuuden kanssa ja iltaisin uppoudun epätodellisen olon maailmaan. Oli olo mikä tahansa, olen yksin(äinen). Kukaan ei piittaa minusta, ei ainakaan enää. Enkä minä vuorostani piittaa oikein kenestäkään. Kuullostaa jotenkin todella itsekkäältä, mutta se on todella kaukana siitä.

Tuiotan tyhjään ja havahdun, kun joku puhuu minulle. "Anteeksi voitko toistaa?" kysyn uudelleen ja uudelleen, kunnes toinen luovuttaa ja me kummatkin annetaan asian olla. En ole ½ päivästä läsnä tässä maailmassa, vaan elelen omien ajatuksieni keskellä. "Turha paska laiska viiltele / tapa ittes" toistuu ajatuksissani. "Et ansaitse elää, etkä kuolla, kuolema on helpottava asia, ansaitset kärsiä." "Saatanan läski älä syö."
"Ihan sama", totean. 

Toisaalta vielä siitä yksinäisyydestä. Kaipaan välillä ihmisseuraa, ihan fyysistä läheisyyttä, mitä harvoin myönnän itselleni. Koen itseni aseksuaaliksi, minua ei kauheasti seksi kiinnosta, mutta sellainen jonkinsortin läheisyys jonkun kanssa...en tiedä.

Mua alkaa vähitellen itkettämään. Eilen illalla itkin taas varmaan puoli tuntia, koska halusin kuolla. Alla oleva kuva kuvastaa mun ristiriitaisia fiiliksiä aika hyvin. Olisiko nyt neljä vai viisi vuotta, kun olen sairastanut jotain psyykkistä sairautta. Masennusta pääasiassa, jossa joukossa on psykoottisia oireita, kuten vainoharhaisuutta ja aistiharhoja. Taino, se skitsofrenia ilmeisesti tuli nyt papereihin. En oikein tiedä, mitä ajattelisin asian suhteen. Harmittaa ainakin, että mulla on mennyt niin paljon asioita sivusuuhun, kuten vaikka viimepäiväiset penkkarit, abishow ja abiristeily. Lukiossa en tutustunut oikein kehenkään, tunnen A:n kautta muutaman, mutta itse en tutustunut kehenkään. Olenko oikeasti niin hirveä ihminen, ettei kukaan halua tutustua muhun? Näin ainakin mun pää sanoo. Tiedä sitten totuudesta...

Itsetuhoisia ajatuksia on epätodellisen olon lisäksi aika paljon. En toistaiseksi ole sortunut mihinkään, mutta olo on aikalailla jatkuvasti sellainen, että pitäisi tehdä jotain pahaa itselleni. Ahdistuskaan ei oikein tahdo lähteä millään tekemisellä, eikä tämä kirjoittaminenkaan ole toistaiseksi helpottanut oloa mihinkään suuntaan. Maanantaina olisi terapia, mutta en tiedä jaksanko mennä sinne. Jos olo on tällainen, niin taitaa jäädä terapiat väliin. Motivaatiota terapiaa kohtaan ei oikeastaan ole, ja en tiedä, onko siellä käymisestä mulle mitään hyötyä.

Tekee vaan niin kovin mieli satuttaa.