64th. Your head will collapse and there's nothing you can do

Mun ote lipsuu, enkä mahda sille mitään. Tällä tarkoitan pääasiassa otetta todellisuuteen. Ehkä asiaan tällä hetkellä vaikuttaa se, etten saanut otettua aamulääkettä. Katoan omaan, synkkään maailmaani ja koen, ettei se haittaa. Se ei haittaa mua ollenkaan. Siellä on turvallisempaa, kuin ns. oikeassa maailmassa. Mikä on oikea ja mitä ei, en tiedä. Hukun ajatuksiin, tunteisiin, tekoihin. Tekoihin asti en ole vielä päässyt, mutta eiköhän sekin tule aikanaan. Ne viillot, se kipu, hyvänolontunne, jota seuraa tyhjä fiilis. Olis sekin helpompi tila, kuin tämä, missä tällä hetkellä kellun.

Maanantaina on seuraava terapia-aika. Siihen tuntuu tällä hetkellä olevan ikuisuus. Myös käsitys ajasta tuntuu absurdilta, se on vain joku ihmisten määrittelemä käsite, jolla mitataan, kuinka pitkä väli eri tapahtumista on. Tällä hetkellä koko käsite kuullostaa jotenkin...hullulta? Vai olenko se minä, joka tässä hullu on? No, jokatapauksessa, "aika" kulkee todella hitaasti. Käytän kaiken "ajan" johonkin ihan turhaan, makaan sängyllä, istun tietokoneen edessä ja selaan älyvapaita sivustoja. Mistä päästäänkin siihen, kuinka koko internet tuntuu sen "ajan" kanssa jotenkin absurdilta ajatukselta. Kaikki tuntuu absurdilta.

Olenko olemassa, mistä voin saada varmuuden siitä? Onko kukaan totta? En todella tiedä.