66th.

Musta tuntuu tällä hetkellä, etten selviä tätäkään päivää ilman terää. Oon ihan viiltelyn pauloissa. En oo valmis parantumaan, enkä koe olevani kauhean paranemismyönteinen. Siksi sanonkin, että jos jollakulla on sitä jotain vastaan, ole hyvä ja lopeta lukeminen. Sama koskee niitä, jotka trikkeröityvät kirjoituksista helposti; älä lue enempää. 

Ikävöin vuoden takaista aikaa, kun osasin viiltää kunnolla. Ei mitään naurettavaa pikkuhaavaa, vaan tikkausta vaativaa haavaa. Eiliset viillot olivat ihan naurettavia, ehkä tänään (jos ja kun) tulee itseni ja pääni sisäisen äänen mukaan ns. sopivia haavoja, joista jää arpia. En tiedä, mikä niissä arvissa kiehtoo, mutta kun katselen vanhoja tekosiani, tunnen kaipuuta. Kaippa minä sitten olen sairas, kun näin ajattelen. 

Mua on ahdistanut koko päivän ja ahdistaa vieläkin. Se voimistuu vähitellen, kunnes saavuttaa tietyn tason, jossa mulla ei ole muuta keinoa päästä olosta pois, kuin satuttaa itseäni. En ole todennut minkään muun keinon toimivan yhtä hyvin, kuin se. En tunne minkäänlaista katumusta eilisten tekosten suhteen, itse asiassa, mua vaan naurattaa. Mun todellisuuden taju on aika matalalla tällä hetkellä ja ahditus korkealla. Jos se on edes mahdollista. Yleensä kun mun todellisuuden taju on matala, mulla on todella turta olo, mutta nyt ei ole ainakaan vielä niin. Ehkä kohta. En edes tiedä, mikä mua niin ahdistaa...mikä tekeekin tän tilanteen aika haastelliseksi. 

Taidan hävitä taas mieliteoille.