67th. Sometimes she was even sure that she had ever really existed

Otsikko sen kertoo. Taas tuntuu, että ote todellisuuteen lipsuu mun käsistä. Mua seurataan, vahditaan, tässä unessa, missä elän. Tämä elämä ei ole mun käsissäni, mun hallinnassani, vaan jonkun isomman tahon. Korostan tässä kuitenkin, etten usko mihinkään jumaltahoihin, enkä osaa kuvailla, kuka se "isompi taho" on. Yritin maadoittaa itseäni tähän hetkeen, "olen olemassa eikä kukaan muu määritä mitä teen elämälläni", mutta se pahensi tätä oloa jostain syystä, joten lopetin sen käytön. Yritin fyysisesti yrittää maadoittaa itseäni tähän hetkeen (taputella eri raajoja, pyöritellä stressipalloa jne.), mutta sekään ei oikein toiminut. Katsoin itseäni peilistä ja en tunnistanut sitä kuvajaista, joka sieltä katsoi. Nyt vain niin sanotusti hillun, kellun, tässä olossa. Mulla ei ole kuitenkaan (vielä) mitenkään itsetuhoinen olo, vaan tällainen hiukan ahdistunut, mutta silti tyyni olo. Ahdistunut pääasiassa juuri siksi, koska uskon, että joku tarkkailee mua jatkuvasti pienten kameroiden kautta ja että joku lukee mun ajatuksiani, haluten tappaa minut.

Lupasin eilen itselleni, että yritän olla viikonlopun yli viiltelemättä, mutta saa nähdä, millainen olo mulla on nyt illalla.