Mun energiat on taas loppumaisillaan. En tiedä, kauanko jaksan tätä samaa vauhtia porskuttaa eteenpäin. Koulu tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta ja ahdistavalta, ne ihmiset ja kommuunit, oma yksinäisyys, stressi, läksyt, paineet, kaikki, tuntuu liian paljolta. En jaksa varmastikkaan kauaa, romahdan taas pian. Pelkään romahtamista, sillä tiedän kokemuksesta liiankin hyvin, ettei se olo jaksa kannatella mua täällä kauaa. Sängyssä makaaminenkin tuntuu liian paljolta silloin. Sitä pitäisi olla kuollut sitten.
En tiedä, mitä kertoisin, kun kerrottavaa ei ole. En kai sitten mitään kummallisia. Päivät kulkevat edelleen omalla painollaan, olo ei ole muuttunut mihinkään parempaan päin, vaikka hetkittäiset hetket tuntuvatkin ehkä toisanaan hyviltä. Että sitä jaksaisikin elää, matka meren pohjasta olisikin ylöspäin, tai edes paikoillaan, eikä alaspäin, niinkuin yleensä. Päivittäin mun kyllä tekee mieli itkeä, jos siihen kykenen, mutta ei, en saa näyttää huonoa oloa ulospäin, etenkään muiden silmissä. Harmi kyllä joudun usein sitä itkua pidättelemään ollessani kasvotusten tekemisissä jonkun kanssa. En tiedä mikä siinä on, että se tuntuu niin hankalalta.
Olo on outo, eriskummallinen. En osaa sanoin muotoilla edes koko asiaa. Mun päässä pyörii, huimaa. Maailma kulkee eteenpäin mutta minä en. En jaksa. En jaksa. En tosiaankaan jaksa. En osaa myöntää asiaa ulkopuolisille (terapeutille siis ja kaverille), koska niin. En tiedä. En vain jaksa.