7th.

Olisi ihanaa sanoin kuvailla oloa, mutta tällä hetkellä se tuntuu mahdottomuudelta. Ajatukset pyörivät jatkuvaa kehää, enkä saa yhdestäkään aatteesta kiinni. Olen kehoni vankina ja koko ajan enemmän ja enemmän hukassa olemassa oloni kanssa. Täysin lukossa. En ole surullinen, enkä todellakaan iloinen. En ole onnea nähnytkään kolmeen vuoteen. Kaipaan tunteita, vaikka inhoankin niitä. Apaattisuus ja turtuneisuus voisivat kuvata oloani, ainakin ne ovat läheisiltä tuntuvia adjektiiveja. Eivät ehkä täysin sovi muottiin, mutta siihen viereen. Niihin sanoihin olen terapiassa tukeutunut. Apaattisuus ja turta olo. 

6th.

Mulla on niin yksinäinen olo. Oon jätetty, petetty, riepoteltu. En ole minkään arvoinen. Ei kukaan musta välitä. Ei ketään kiinnosta. Ei muakaan pitäis, mutta en mahda sille mitään, että on niin syrjäänheitetty fiilis. Oon taas alkupisteessä, en kenenkään ystävä. En merkitse kenellekkään mitään. Ehkä perheelle jotain, mutta tässä iässä se ei riitä -- pitäis olla kaverisuhteita, kavereiden tuki ja turva. Kaikki suhdejutut tuntuu niin kaukaisilta, niitä ei ole tarkoitettu minua varten. En ansaitse edes läheisiä, saatika olla kenenkään taakkana, niinkuin jatkuvasti joudun olemaan. Joko voisin lopettaa kaiken, ettei minun tarvitsisi vaivata muiden mieliä olemassa olollani. En ansaitse mitään. En ansaitse. Ei.

Mutta silti, Donnie Darko sen sanookin; en halua olla yksin, en halua olla jätettynä ulkopuolelle. Haluaisin kuulua johonkin (eri asia taas, ansaitsenko no en), ensimmäistä kertaa ikinä. Haluaisin olla osa maailmaa, haluaisin sopeutua ja käpertyä jonkun tai jonkin viereen, joka lohduttaa ja jaksaa kantaa minun pientä taakkaani kanssani. Mutta en edelleenkään ansaitse kuulua mihinkään muualle, kuin kuolleiden kirjoihin. En ansaitse. Ei.

5th.

Valkoisia valheita ja pitkähihaisia taas hetkeksi aikaa, eilen illalla ei vain enää onnistunut pysyttelemään erossa pahasta. Se vain, että nyt tekee koko ajan leikkiä terällä, kun se on upouusikin ja mukavan terävä ja mitä vielä. Niin, ja tänään on tuntunut taas harvinaisen vahvasti jonkun ulkopuolisen läsnäolo, se seuraa ja tarkkailee mua, mutta en tiedä, onko se se sama osaston varjotyttö, joka hirttäytyi, vai onko se taas sitä samaa massaa mistä en osaa tunnistaa tarkemmin hahmoa. Ehkä saan selvyyttä asiaan, jos kykenen keskittymään tarpeeksi tarkasti asiaan; jos uskallan.

4th.

''Inhottava, oksettava, vastenmielinen, säälittävä, mitätön, turha, tyhmä, lihava, ruma, idiootti, heikko, avuton.

Sun pitäis kuolla, koska sulla ei ole mitään väliä niin kuin ei millään muullakaan. Ainoastaan sun aivot luo tän todellisuuden, mitä ei edes ole. Et ole olemassa. Mikään ei ole olemassa. Ei tämä paikka, ei ihmiset, et sinä. Sun pitäis karata olematoomuudesta. Kaikki on kuin unta, josta saatat herätä yhdellä tavalla. Kuolemalla. Jos ja kun olet pelkurimainen, voit hallita itseäsi ainoastaan viiltelemällä. Kipu auttaa, mutta vain hetkellisesti. Kuolema on se, mitä haluat, mitä tavoittelet. Kuolema.'' -- osastolla 4.1.2014.

Muistan kuin eilisen tämän tekstin, se on pätenyt jo vaikka kuinka ja kauan, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun sen tiivistin lyhyeksi pätkäksi vihkooni, joka on täynnä kuukauden ajalta tekstejä (olet turha mitätön säälittävä millään ei ole mitään väliä ansaitsisit vain kuolla pois) ja pikaisia piirrustuksia. Oloni on täysin samanlainen kuin tuolloin melkein kaksi viikkoa sitten. Melko samanlainen kuin viime marras-joulukuussa, jolloin romahti, aivan kuten tammikuun alussakin. En tiedä, mitä haen elämältäni, en mitään? Olen täysin hukassa, hakoteillä, kadoksissa. En tunnista tätä hetkeä todeksi, jokainen kohtaamani tuokio on näin sumun keskellä todella etäinen. Voin vain kuvitella, kuinka sumun reunoilla kurkottelevat ihmiset yrittävät saada minut pois, mutta en kykene, en kykene tarttumaan näiden otteisiin. Olen turta. Olen tottunut tähän oloon. En osaa kuvitella elämääni enää ilman tätä turvallista sumua ympärilläni. Hukun hetki hetkeltä syvemmälle tähän tihenevään sumupilveen, joka seuraa minua niin unissa kuin hereilläkin. Hukun, kunnes lopulta taas katoan kokonaan omaan päähäni tai romahdan täysin. Vielä viikko ja kolme päivää kotioloissa, nyt juuri on sellainen olo, etten tiedä, kuinka jaksan. Haluaisin vain kuolla pois ja kadota elävistä kirjoista.

3rd.

15 päivää viime kerrasta, tekee ihan helvetisti mieli aukoa käsiä tai jalkoja. Nähdä se veri. Nähdä kuinka se viruu kättä tai jalkaa ylös alas vasemmalle oikealle minne haluankaan. Lisää viiruja viirujen perään. Tiedän silti edelleen, ettei se kannata, siitä lähtee vain uusi kierre. Olen päässyt edellisestä jokapäiväisestä iltarutiinistani eroon, viisitoista kokonaista päivää (-7 päivää osastolla, mutta silti!), sitä ei pilata nyt. Tietenkään en mahda sille mitään, jos päässä naksahtaa, mutta pyrin nyt siisteyteen. Kädessäni oleva pikkuperhonenkin pyrkii pysyttelemään kaukana mistään terävästä, niin kauan, kuin siinä vielä häilyy. Todellisuudessahan olen epätoivoisena yrittänyt tylsillä saksilla saada jotain kipua vastaavaa aikaan mutta ei naurettavia raapaisuja lasketa, eihän?

Vielä olisi paria päivää vajaat pari viikkoa ennen viikon intervallijaksoa suljetulla, ihan vain kannatellakseen minua ennen koulun alkua näin kolmen neljän kuukauden tauon jälkeen. Pelottaa tämä väliaika kotona, mihin sitä tässä vielä ehditäänkään ajautua. Pelkään prodromaalioireistoa psykoosille (eristäytyminen, muistikatkokset, lisääntynyt ahdistuneisuus ja masentuneisuus, epätavallinen käyttäytyminen eli minulla poissaolokohtaukset ja hidas reagointi, harha-ajatukset), en halua uppoutua täysin taas omaan maailmaani, se on pelottavaa. Toisaalta turvallista, mutta pelottavaa. En halua kokea samoja harhoja, mitä joskus koin. Ahdistus. 

2nd.

En osaa sanoa, kuinka moni ymmärtääkään sitä tunnetta, kun tuntuu, ettei ole kotoisin tästä maailmasta. Kirjaimellisesti. En kuulu tänne. Kuulun muualle. Ajatukseni harhailevat päivittäin jossain aivan toisessa ulottuvuudessa kuin tässä. Elän puoliksi toisessa maailmassa, jota en osaa sanoin kuvailla. Ei, se ei ole kaunis, en tiedä onko sitäkään maailmaa olemassa. Ei todennäköisesti. Se on kuin tyhjiö. Sana tyhjiö itsessään kuvaa suhteellisen hyvin omaa ajatusmaailmaani tällä hetkellä, koska tuntuu turhankin usein siltä, ettei ajatuksissa pyöri mitään. En näe edes unia, tai en muista nähneeni, vaikka nukunkin yössä kevyesti 10 tuntia ja enemmän, jos annetaan.

Takaisin toisiin ulottuvuuksiin. Itseäni hämää todella paljon tämä kahden maailman välillä tasapainoilu. Kaikki tuntuu todella epätodelliselta, mikä sekin on häiritsevää. Toisaalta se tuntuu tutulta pitkällä aikavälillä, ihan kuin jo pienestä lapsesta olisin ollut hämmentynyt ja hukassa. Varmaan olenkin ollut. Muistan, kuinka pienenä minulla oli mielikuvituskavereita tai -eläimiä. Niitä on vieläkin, mutta nykyään ne eivät tunnu niin tuttavallisilta. Sanoisinko, että päinvastoin -- ne haluavat, että kuolen, tai tapan. Ensimmäinen vaihtoehto on kuitenkin useammin niiden käskyissä. Toistaiseksi erotan vielä toden ja harhan tällaisissa asioissa, joten hengissä pysyttely ei vielä tuota "ongelmia". Ongelmia syntyy, kun keskustellaan tästä ja toisesta maailmasta, tai epätodellisesta olosta. Joskus on vain niin pirun hankalaa erottaa näitä maailmoja.

I could be foreign forever
To your otherland
I could be foreign forevermore
To your promiseland
One life was great
But another
No, I don't want to live on the edge
I won't follow you
I found my own
I will stay
- Riverside - The Depth Of Self-Delusion -

1st.

En tiedä oikein mitä haen tälläkään tyyssijalla. Minulle on kuitenkin luontevampaa kirjoittaa, kuin puhua, joten miksei kokeilla kirjoittamista tässä muodossa. En koe kaipaavani esittelyä, tämä on varmaan miljoonas ja toivottavasti viimeinen blogikokeilu. En tule julkaisemaan mitään ainakaan omilla kasvoillani, sillä jo tällainen ajatusten purkaminen (eli ns. julkinen purkaminen) on itsessään jo hankalaa. Ei kenenkään kuulu kantaa huolta, etenkään minusta. Helpompaa uskotella kaiken olevan ihan hyvin.

Pieni esittely ehkä kuitenkin, jotain nippelitietoa. Kolme neljä vuotta sekalaista masennusta ja ahdistusta, pari psykoottista kautta, parempia hetkiä, seitsemäntoista vuotta elämän suorittamista takana. Jatkuvaa yksinäisyyttä, vahvoja itsetuhoisia ajatuksia ja kuolemahaaveita, harha-ajatuksia ja unenomaista, epätodellista olotilaa. Sellaista se on.