45th. New Year

Tuun jo näin etukäteen toivottamaan kaikille hyvät uudet vuodet ja näin. :3 Toivottavasti seuraava vuosi on parempi (tai yhtä hyvä) kuin tämä vuosi on ollut. En kauheasti jaksa elätellä enää toiveita paremmasta vuodesta, ja taitaa toivomuksetkin jäädä suosista tekemättä, kun tiedän, etten toivoisi mitään kauhean mukavaisaa ainakaan tällä mielellä ja mielialalla. Huominen päivä taitaa mennä pelatessa uudella ps3:lla GTAV:sta ja illemmalla oon menossa pitkän ja hartaan pohdinnan (henkisen taistelun) seurauksena A:lle ja sen poikaystävälle viettämään rauhallista vuodenvaihtumista kera pienen määrän alkoholia ja raketteja (jee).

44th. Mihin tää vuosi katosi?

Oma jouluni meni ihan hyvin jopa? Riippuu tietenkin, keneltä kysytään. Itsestäni tuntuu, että päivä meni aika sumussa, mutta mieliala ei ollut niin karsean apea, mitä oletin, että tulisi käymään. Vietin jouluni pääasiassa perheeni (isä, äiti, sisko, kaksi kania) kanssa, mutta kuuden jälkeen mukaan liittyivät tätini perheineen sekä mummuni ja seinänaapurimme. En ollut läsnä todennäköisesti edellisten joulujen vuoksi (syömishäiriö ja psykoosi joulut takana kahtena edellisvuotena) ja koska joukossa oli illalla mukana todella paljon väkeä. Jouluaika on muutenkin ollut aika hankalaa aikaa yleensä ottaen. Seuraavat pari kappaletta ovat selitystä mitä tein jouluna, eli jos ei kiinnosta, skippaa suoraan viimeiseen kappaleeseen. :)

Päivä sujui likimiten näin: aamulla heräsin kahdeksan maissa, makasin sängyssä vielä tunnin puolitoista torkkuen. Nousin ylös, puin uuden kettuneuleen ja legginssit päälle ja menin keskikerrokseen katsomaan, onko isä noussut jo tekemään riisipuuroa. Katselin hetken aikaa Joulupukin kuumalinjaa, kuten perinteisesti teen. Söin riisipuuroa puolikulhollista kanelilla ja sain nauttia sen ilman syömishäiriön rippeiden haukkumisia. Sitten on maaginen tyhjä aukko muistissa, en muista ollenkaan mitä puuhasin noin tunnin ajan. Tulin yhdentoista maissa lueskelemaan blogien joulutoivotuksia, toivottelin teille hyvät joulut ja menin katsomaan Lumiukon ja sen jatko-osan. Kävin suihkussa ja saunassa ja menin auttamaan ruuanvalmistuksessa.

kuva (c) Nyytti

Sitten syötiin ja söin kaksi täyttä lautasellista ruokaa (hyvästi painonpudotustavoitteet nyt on joulu, ja syömismörkö tahtoi tunkeutua seuraan mukaan, mutta syrjäytin sen heti alkutekijöissä tiimistä pois). Avattiin lahjat ja sain mm. 60€ rahaa, uudet ruudulliset pyjamahousut (kuvassa yllä), HH!:n uusimman levyn, sukkia ja ihmisen anatomia -kirjan, sekä suklaata. Napostelin suklaata ja vietin about tunnin koneella selaillen, kunnes lähdimme haudalle viemään kynttilöitä ja tädille tapaamaan joulupukkia. Tädiltä sain lahjaksi muumikirjan Näkymätön lapsi. Palasimme takaisin meille nauttimaan naapureiden ja mummun ja tädin porukan joukoin nauttimaan 15 eri juustolajikkeesta, sekä juustokakusta, pipareista ja glögistä. Tässä vaiheessa alkoi jo melkein oksettamaan päivän aikana syöty ruoka, mutta sain pinnisteltyä itseni pitämään ruuan sisällä. Vuoteen ei ole käynyt mielessäkään ruuan oksentaminen, joten tilanne oli itselleni jollain tavoin hämmentävä. Otin noin kello 23.00 iltalääkkeet ja nukahdinkin yllättävän pian tapahtumarikkaan (rankan) päivän jälkeen.

kuva (c) Nyytti (epäilyttävä makkara oikeella alhaalla on saaristolaisleipä!) 

Uusivuosi on pian ohitse ja olen ihan ihmeissäni, kuinka tämä vuosi on kulunut. Vuoden aikana on ehtinyt kuitenkin tapahtumaan paljon edistymistä, mutta myös takapakkia. Olen viettänyt vuoden aikana kuukauden osastolla ja puoli vuotta sairaslomalla, nähnyt ja kuullut harhoja ja ollut näkemättä ja kuulematta harhoja, voinut paremmin ja voinut huonommin, nukkunut ja ollut nukkumatta, viillellyt ja ollut viiltelemättä, ja jaksanut sosialisoitua ja olla sosialisoitumatta. Voin kertoa, että edistymistä on tapahtunut vuosi sitten tapahtuneen psykoosin jäljiltä ja vointi on ollut ihan siedettävä näinä päivinä. Osaan kertoa paremmin tunteistani ja tunnistan niitä huomattavasti paremmin, kuin vuosi sitten. Sain tästä samasta asiasta paljon kommenttia osastolla monelta taholta. Lisäksi impulsiivisuuteni itsetuhoisuuden kanssa on kokenut paaaaljon edistymistä, olenhan ollut päälle kolme kuukautta, pian neljä kuukautta, ilman terää! Ei kuitenkaan kulu päivääkään, kun en toimisi itsetuhoisesti, vain vähemmän vakavalla tavalla. Alan vähitellen tuntemaan pitkittyneen sairauteni, eli olen edennyt sairaudentunnottomuudestakin eteenpäin. Takapakit ja edistyminen kuuluu jokaisen mielenterveyspotilaan etenemiseen, niiltä ei voi välttyä missään tapauksessa. Kuitenkin, saatte olla ylpeitä itsestänne, että olette elossa, olette selvinneet taas yhden vuoden! Merkitsette läheisillenne varmasti paljon, ja jos kukaan muu välitä, niin minä välitän. Jokainen henki on tärkeä. Muistakaa se.

43th. Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa

Toivottavasti teillä on enemmän joulumieltä kuin itselläni. :) Yritän näin "joululomalla" olla stressaamatta blogin kirjoittamisesta, eli toisin sanoen saa nähdä, pidänkö taas muutaman viikon paussin, vai innostunko kirjoittelemaan enemmän. Joka tapauksessa hyvää ja lahjarikasta joulua kaikille lukijoille ja muille tänne eksyjille! ♥ Nauttikaa ruuasta ja älkää antako matalan mielialan tai syömishäiriön estää joulusta nauttimista! 

42th. We sleep inside of this machine

Syvimmät pahoitteluni, etten ole jaksanut kirjoittaa taas pariin viikkoon. Olo on ollut todella vetämätön ja tunnen itseni zombiksi. Yritän tarpoa viimesillä voimillani hangessa eteenpäin siinä onnistumatta. Mun on moneen otteeseen pitänyt kirjoittaa tänne, mutta kaikki sanat tuntuvat katoavan näppäimistöltä. Yritän nyt kirjoittaa jotain järkevää... Maanantaina oli aika lääkärille ja vanhemmat olivat mukana. Juttelimme (lääkäri siis kertoi ja itse olin koko ajan hiljaa) pääasiassa psykoottisista oireistani ja lääkehoidosta. Hiljaa sain mainittua, kuinka terapiassa oli ollut puhetta dissosiaatiosta, mutta lääkäri ei ottanut mitään kantaa asiaan, vaan antoi hoitajan kertoa vanhempien pyynnöstä, mitä dissosiaatio tarkoittaa ja lopuksi lääkäri totesi, että "kaikki ihmiset kokee dissosiaatiota". Itse tuiotin koko selostuksen ajan lattiaan miettien, että onko normaalia kokea olemassa olemmuutta liki jatkuvasti, siitä mitään tietenkään ääneen mainitsematta. Ajan ollessa melko lopussa keskustelu ajautui lopulta "tappeluun" minä versus kaikki muut. Menin möläyttämään jotain ettei minulla ole enää toivoa ja että lääkkeet eivät auta minun kohdalla ollenkaan psykoottisiin oireisiin. Siitähän sitten porukka innostui "takomaan toivoa päähäni" ja lääkäri koetti saada minut ymmärtämään, ettei minulla ole yritetty kuin yhtä psykoosinestolääkettä aiemmin. Minua alkoi vain itkettämään koko keskustelu ja lähdin ulos hokien päässäni "tapa ittes susta ei oo mihinkään oot kroonistunut paska oot turha ei sulla ole mitään toivoa tapa ittes viiltele tapa ittes viiltele tapa ittes." Seuraava lääkäriaika onkin sitten vasta joskus tammikuun lopulla.

Koulun pitäis alkaa 19.1.2015, mutta musta kyllä tuntuu, etten mene sinne vielä(kään). Mulla ei vaan yksinkertaisesti ole energiaa opiskeluun. Nyt kaikki tulee sanomaan, että yrittäisit edes, mutta en vaan...voi. En kykene. Mun keskittymiskykykin lähentelee pakkasta ja moittivat harhat eivät edesauta asiaa ollenkaan. En vaan tiedä, että myönnetäänkö mulle enempää sairaslomaa. Toisaalta en tarvisi mitään myönnytyksiä lääkäriltä, sillä pian en kuulu mihinkään kouluun ja oon täysin vapaata riistaa sen suhteen. Joo mä tiedän, että yksin kotona oleminen ei edesauta mun kuntoutumista ollenkaan, eikä viikottaiset terapiakäynnit M:llä riitä sosiaalisoitumiseen. 

Olin toissa päivänä A:lla yötä, kun sen poikaystävä meni kotiinsa käymään yöksi. Oli ihan mukavaa, mun fiilis tosin ei ollut missään katossa, vaan aikalailla päinvastoin. Meinasin pariin otteeseen oikeesti pillahtaa vaan itkuun, kun en olisi jaksanut olla siellä. Sinnittelin kuitenkin yön yli (nukuin yllättävän hyvin) ja selvisin hengissä ja puhtain silmin. Katottiin elokuva, Lars von Trierin Antichrist, mistä tykkäsin, vaikka se olikin raaka ja siinä oli muutama seksikohtaus. Muutenkin suosittelen saman tekijän Melancholiaa, mikä kuvaa masentuneen ihmisen elämää ja maailmanloppua.

Koska mun pitäis pudottaa painoo (ylipainon puolella mennään), niin laitan sivupalkkiin ainakin toistaiseksi mulle tavoitteet siihen asti, missä olen ollut ennen syömishäiriötä. Tiedetään, että ylipainoa ei ole iiiihan hirveästi; tiedetään, että syömishäiriön riski on ex-syömishäiriöisellä korkea; tiedetään, ettei vaa'alla tule käydä päivittäin; tiedetään, että ihmisen paino voi olla eri ennen ja jälkeen syömishäiriön; tiedetään, että paino muuttuu iän mukana jne. En vain koe tätä kehoa omaksi ja olen saanut lääkäriltä kommenttia, ettei paino saisi nousta tästä kovinkaan paljoa. Vitun lääkkeet sanonpa vain. 

Oon miettinyt taas viimeaikoina paljon kuolemaa, mitä ns. toisella puolella on, ja oon päätynyt siihen, ettei siellä ole muuta kuin ikuinen pimeys.

Well, Jesus Christ, I'm not scared to die

I'm a little bit scared of what comes after

Do I get the gold chariot?

Do I float through the ceiling?

- Brand New - Jesus Christ -

41th. Hey You I Am Feeling Exhausted

Oon ihan lopputtoman uupunut. Kaikkeen oikeastaan. Se on pääsyy miksi en ole kirjottanut taas pariin viikkoon (?). Toinen on ideoiden puute. Kaikki teksti mitä tuotan, tuntuu aivan vastenmieliseltä. Tai siis...tuntuu, etten saa tuotettua järkevää tekstiä. Puhuessani tuntuu, etten osaa. En osaa suomea enää. Enkä muutakaan kieltä. Möngerrän jotain kummallista. Lääkäri sanoi kuitenkin, että puheestani saa hyvin selvää. Miksi minusta sitten tuntuu, ettei saa? En tiedä. Elän jatkuvassa epäluuloisuuden ja epätodellisen olon pilvessä. Sankassa sumussa. En osaa enää sanoin kuvailla, millainen olo minulla on. Jotain pahaa on tekeillä minussa, enkä saa kiinni, mikä tai kuka sen aiheuttaa. En tiedä, mitä pahaa, mutta ehkä se selviää ajan kanssa.

Vihdoin ja viimein terapiassa M otti esille dissosiaation. Olen vuoden odottanut, että joku sanoo, että saatan dissosioida.

"Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Psykiatriassa sillä tarkoitetaan sitä, että dissosiaation ilmetessä henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Dissosiatiivisia oireita ovat mm. psykogeeninen muistinmenetys (amnesia), oman itsen (depersonalisaatio, ks. «Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio)») tai tuttujen tai ympäristön kokeminen vieraana tai outona (derealisaatio), ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen ja vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta, joskus näkö- ja kuuloharhoina." - lähde Terveyskirjasto.

Itselleni tuttua ovat depersonalisaatio ja derealisaatio, sekä vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta että kuulo- ja näköharhat. Ensi viikolla seuraavalla terapia-ajalla käymme läpi dissosiaatiota vielä enemmän, sillä tänään aika loppui kesken. Aion lisäksi ensi viikon maanantaina ottaa kys. asian puheeksi lääkärin kanssa. Pitäisi saada sanottua lääkärille myös, ettei zyprexasta ole ollut kuin haittaa painonnousun, painajaisten ja harhojen takia, ja että terapeuttini suositteli minulle tarvittavaa lääkettä ahdistuksen hallintakeinoksi (otan vaikka sen pirun truxalin takaisin jos muuta ei irtoa). 

 

Ainut asia mitä nyt tarvitsisin, olisi iso hali. Tai terä.