35th.

Mulla on ollut paljon vaikeuksia aloittaa tää teksti... Joko ajatuksissa vain ei liiku mitään tai yksinkertaisesti en osaa kirjoittaa ajatuksiani alas. Mulla on nyt ollut tosi pitkään todella sekava olo, joko on parempi olo tai sitten huonompi. En taaskaan muista mainitsinko tästä, mutta se vaihtelee tosi paljon sen mukaan, paljonko kello on. Yleensä aamulla väsyttää tosi paljon, enkä meinaa saada kammettua itseäni ylös sängystä, ja masentaa; päivällä menee ihan ok, vaihtelee paljon sen mukaan, mitä teen ja oonko tekemättä mitään ja nukunko päiväunia jne. Illalla sitten vuorostaan masentaa ja ahdistaa eläminen ja tuntuu, ettei millään olisi mitään merkitystä tai väliä ja että voisin vain kuolla pois tai edes viillellä. Oon ollut nyt jonkun kuukauden viiltelemättä, mikä on taas hyvä suoritus imo.

Terapia alkoi viime viikolla ja mulla oli synttäritkin tasan viikko sitten. 18 vuotta täynnä, 16-vuotias minä ei ikinä olisi voinut uskoa tämänkin päivän tulevan. Sain paljon kivoja lahjoja (ei sillä, en ole kauhea materialisti) ja viime viikonloppuna oli kaverin (A:n) pitämät halloween-/synttärijuhlat, missä oli sitten juomista ja hyvää seuraa. Lauantai-iltaa myöten masennukseni tuntui vain juoma juomalta kasvavan, joten en sitten kitannut kauheasti alkoholia. Darranpoikanen kuitenkin iski sitten sunnuntaina ja päätä särki ja oksetti koko päivän, väsymyksestä puhumattakaan, koska olin saanut nukuttua huimat neljä tuntia yöllä. Terapiasta en kirjoita sen enempää, kuin että ensimmäinen kerta meni ihan hyvin ja tehtiin katsausta omaan lapsuuteeni, missä ei ole tapahtunut mitään ns. normaalista poikkeavaa.

En yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan nyt lisää, koska päässä lyö ihan tyhjää, mutta minkäs mahtaa. Ensi kerralla tulee ehkä sitten vähän pidempi kirjoitus. Huomenna on viimeinen polikäynti Treen puolella, siitä saatan tulla kirjoittelemaan sitten huomenissa.

34th. Tää turruttaa tunteen, ja tää vie tehon

*syvä huokaus*

En jaksa elää. Kaikki tuntuu liian hankalalta. Ajatukset ovat taas ja vieläkin todella katkonaisia. En saa niistä millään kiinni. Paitsi aiemmassa postauksessa mainituista "tapa ittes" "viillä" "kuolisit pois" -lausahduksista, tai paremminkin sanoista. Kaikki tekeminen tuntuu raskaalta, haluaisin nukkua päivät pitkät. Mikään ei tahdo auttaa tähän sisällä vellovaan ahdistukseen ja masennukseen. Harhojakin on ollut taas, epätodellisesta olosta puhumattakaan. Viimeisimmän seläntökkimis -harhankin hukutin musiikkiin, Haloo Helsingin uusimpaan levyyn, josta onkin ollut mainintaa useammassa blogissa. Vähän lähtee ajatus ja aihe johonkin outoon (mulle outoon, wow, "normaaleja" ajatuksia). 

Vetäisin mattoa eteenpäin, kun hilasin (läskiä) persettäni tän penkin kanssa eteenpäin ja kani nousi makaamasta, meinasin alkaa itkemään sen puolesta. Sillä oli niin rauhallinen olla tuossa seläntakana lattialla ja pilasin sen rauhan. No jaa, onneksi se meni omaksi ilokseni makaamaan uudelleen. Jännä juttu.

Äiti oli ihan ihmeissään, miksen halua mennä huomenna Kipinään. En jaksa äiti pliis koeta ymmärtää. En kyllä pysty kertomaan mitään näistä oloista vanhemmille. Haluaisin vain muuttaa pois, niin ei tarvisi aina olla selittelemässä omaa laiskuuttaan. Tai no, laiskuutta ja laiskuutta. Kipinääkin on jäljellä enää vain viikko. Onnekseni. En jaksaisi toista kuukautta, tai edes ylimääräistä viikkoa. Ei siinä, ne ihmiset ovat ihan kivoja ja ohjelma myös, mutta en vain jaksa. En jaksa olla sosiaalinen, en jaksa klikkiintyä. En jaksa osallistua aktiviteettiin, tuiotan lappua/seinää/lattiaa/omaa syliä ja vaivun epätodelliseen oloon, omiin maailmoihini.  

Itkettää kovasti. Mikä on kai edistysaskel, kun ei ole viimeisen kahden viikon aikana itkettänyt ihan hirveästi, en vain ole pystynyt itkemään, yksinkertaisesti. 

Katkonaisia kappaleita taas. Katkonaisia ajatuksia.

Oon ollut tekemisissä kaverini A:n kanssa yllättävän paljon viimeaikoina. Ollaan puhuttu päivittäin, kummallakin on (vähän) huono olla tässä maailmassa. Kun vaan ei jaksa. Kun millään ei ole mitään merkitystä. Yllätin muuten itseni, kun olin sen viikonlopun viiltelemättä, en tiedä kauanko jaksan vielä olla tekemättä pahuuksia. Saa nähdä. 

Tänään oli viimeinen kunnon S:n aika, en tiedä, pärjäänkö ilman tätä hoitosuhdetta. Sekin oli perheaika. Olisin halunnut vielä yhden kahdenkeskeisen ajan, mutten kehdannut pyytää moista. Parin viikon päästä on ensimmäinen M:n aika, mua ahdistaa suunnattomasti tää vaihto. 

Oikeesti en kestä näitä pätkittäisiä kappaleita ja ajatuskatkoja, pakko lopettaa nyt. Kiitos ja näkemiin. 

Sä halusit pois, 

sä halusit pakoon 

Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää 

Sä halusit pois, 

kun et pystynytkään 

kaikkeen mitä piti yrittää.

- Haloo Helsinki - Kevyempi kantaa -

33th. And no one dared to disturb the sound of silence

Aloitan kevyesti kertomalla, että melkein kaksi kuukautta taukoa keskeytyi maanantai-iltana, kun viiltelin pitkästä aikaa. Itse olen kovin pettynyt itseeni, sairas mieli on ylpeä, että tein niinkuin se tahtoi. Sairas mieli hokee viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä nyt upota teräsi lihaan. Se saa minut kovin surulliseksi, sairas mieli ei tahdo lopettaa käskyttämistään. En kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin kyseiseen ajatukseen. Tai tapa ittes tapa ittes tapa ittes on toinen ajatus. En muista kerroinko jo sen (kerron sitten uudelleen nyt), kun me tehtiin S:n kanssa munkkiharjoite. Nopeasti selitettynä ideana oli, että ei saanut ajatella "herkullista sokerimunkkia" S:n kuvaillessa sitä. No, itsehän sitten torjuin ajatuksen hokemalla pääni sisällä "tapa ittes tapa ittes tapa ittes" -- mistä ei seurannut muuta kuin pahaa. Kerroin S:lle ajatuksesta ja saimme puhuttua sitä auki. Taisin kertoa tämän jo täällä, kun muistan, kuinka kerroin, että S näytti kovin surulliselta. No kuitenkin...

On ollut hetkiä, kun olen ollut aivan valmis kuolemaan, en kauheasti ole puhunut asiasta kenenkään kanssa. Mulla olis periaatteessa keinokin jo mielessä... Itkettää pelkkä ajatuskin. Kuolemasta ja viiltämisestä. En ansaitsisi tätä paskaa, minkä saan niskaani ajatuksieni kautta. Tai välillä ehkä omastakin mielestäni ansaitsen, mutta nyt tuntuu pahalta. Paha ajatus vaanii ja sanoo, että pääsisin ajatuksistani eroon, kun v i i l t ä i s i t (tuolta se näyttää päässäni, paha ajatus).  Noh, toistaiseksi se on pysynyt maanantain jälkeen vain ajatustasolla. Mutta ja iso mutta, ajatus on niin paljon läsnä, etten kykene välttelemään sitä varmastikkaan viikonlopun yli. Yllätän itseni, jos onnistun. 

Viikko on kulunut nopeaan tahtiin. Päivittäin minulla on vaikeuksia nousta sängystä, päästä Kipinään ja jaksaa olla siellä. Eilen(köhän se oli) S oli meillä kylässä, olin tehnyt porkkanakakkua, joka oli hyvää. Juttelimme taas hiukan siitä, kuinka hoito polilla päättyy ja siirtyy yksityisterapiaan ja toiselle polille ja siitä, kuinka myönsin viimeksi, että pelkään, että vanhemmat hylkäävät. Äiti alkoi itkemään, mikä sai melkein itsenikin itkemään. Mikä on aika kummallista, koska vaikka kuinka haluaisin nykyään itkeä, en kykene. 

Tänään on masentanut. Ja muutenkin. Varmaan se on tää syksy ja pimeys, jotka ainakin vaikuttaa. Ja aktiiviset ajatukset. Ja laiska yhteydenpito kaveriin. Ja uupumus ja hoidon muutos ja siitä muodostuva kriisitilanne (tai näin sen miellän). Oon tosi väsynyt, Ja sitä ei mikään kahvi hoida. Eikä kyllä uni tai lääkkeet. Ei varmaan mikään. 

And in the naked light I saw

Ten thousand people, maybe more.

People talking without speaking,

People hearing without listening,

People writing songs that voices never share

And no one dared

Disturb the sound of silence

- Simon and Garfunkel – The Sound of Silence -