28th.

"The most depressing thing I know is that every one of us actually lives inside their heads because brains creates everyones own perspection of reality. Mine isn’t meant to be lived in here."

- Nyytti 2013

Niin tosiaan, en tiedä vieläkään, että missä minun pitäisi elää, kun tämä(kään) paikka, maailma, ei tunnu oikealta. Enkä kyllä itse usko siihen ainakaan kovin vankasti, että muualla olisi muuta elämää. Pelkkä ajatuskin kuullostaa jostain syystä masentavalta. En osaa taaskaan perustella väitettäni, mutta niin se vaan on. En muista, kirjoitinko jo yhden pätkän vihkostani tänne, missä tuumin kuinka millään ei ole merkitystä, eikä ole mitään väliä kuolisinko vai en. Tuntuu, että taisin mainita sen pätkän jossain postauksessa, mutta olen laiska, enkä jaksa etsiä sitä nyt. En osaa perustella tuotakaan väittämää muuten kuin, että siltä minusta tuntuu. Ja se, miltä minusta tuntuu, tuntuu todella todelta. Polilla S hokee, kuinka tunteet ja ajatukset eivät muka olisi totta, mutta minusta kyllä tuntuu, että jokainen tunne ja ajatus on totta. Ei ehkä yleisesti ottaen, mutta minulle itselleni ne ovat totisinta totta. En tiedä, saako kukaan kiinni omasta ajatuksenjuoksustani, kun en itsekkään saa yleensä siitä kiinni, mutta ihan sama. 

Minulle alettiin hakemaan uutta terapeuttia, koska täytän lokakuussa sen kamalat 18 vuotta. Olen saanut 20 lähetetystä viestistä jotain 10-15 vastausta takaisin, joista ehkä 5 tai 6 ovat lähettäneet viestiä, että heillä olisi tilaa (viimeistään tässä syksyllä). Olen sopinut kahden ensimmäisen vastanneen kanssa tapaamiset ensi maanantaille, ja minua jännittää ihan hiiiirveästi. Mitä jos meillä ei synkkaakkaan, mitä jos ne eivät pidä minusta, mitä jos pilaan kaiken...mikä on melko epätodennäköistä, mutta uskon kys. väitteisiin kuitenkin. Taas, ne ovat minun ajatuksiani, joihin uskon. 

Tänään oli taas MDFT -terapian mukaisesti perhetapaaminen. Ahdisti hirveästi mennä, mutta selvisin hengissä. En taas ollut ihan mukana keskustelussa, vaan elin omissa maailmoissani. S kysyikin yhdessä vaiheessa, että olenko tässä maailmassa mukana, johon mutisin hiljaa että joo kaimmä oon. En tosiaankaan ollut. Jokainen sanottu sana kulki toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, enkä pysynyt ollenkaan kärryillä. Mutisin vain itsekseni koko ajan että joo ehkä niin kai emmä tiiä. Jos kunnolla sekoitetaan pakkaa, kerron samassa kappaleessa eilisestä politapaamisesta kahden kesken S:n kanssa. En ollut siinäkään keskustelussa läsnä (yllättääkö tämä jonkun kun kerron taas vaihteeksi näin :3). S selitti, kuinka en ole vielä menetetty tapaus ja kuinka paraneminen on mahdollista, joskin vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Meinasin itse alkaa itkemään, että olen aivan menetetty tapaus, koska ei ole mitään hajua, mistä tämä masennus ja ahdistus ja itsetuhoiset ajatukset ovat saaneet alkunsa. Okei, ehkä hiukan valehtelen itselleni; tämä masennus on monen kymmenen ellei sadan asian pienen asian summa, joista en ole itse vain selvillä. Sovimme tapaamisen ensi keskiviikolle, jolloin aktivoimme minua ja menemme kirjastoon palauttamaan kanien syömän kirjan ja kahville, sekä muuten vain tallustelemaan kaupunkiin. En oikein innostunut, sillä hyvä että pääsen raahautumaan polille kerran kaksi viikossa. 

Mutta summa summarum mulle kuuluu kai ihan hyvää? Vaikka haluaisinkin päivittäin tappaa itseni ja viiltää reisistä valtimot auki, löydän päivistäni myös ihan positiivisia asioita. Mikä on kai ihan hyvä?

27th. Oma masennukseni

Masennustiloissa keskeinen oire on masentunut mieliala tai(/ja) selvästi vähentynyt mielenkiinto tai mielihyvä. Oire vaivaa suurimman osan päivästä yhtäjaksoisesti vähintään kahden viikon ajan (itselläni tätä on jatkunut nyt noin neljästä viiteen vuotta). Masennustilassa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä alentuneesta mielialasta tai mielenkiinnosta, sillä varsinaisen masennustilan diagnosointi edellyttää myös useita samanaikaisia muita oireita.

Tällaisia masennustilalle ominaisia oireita ovat merkittävä painon lasku tai nousu (johtunee lääkkeistä, mutta painoni on noussut >10kg), unettomuus tai lisääntynyt unen tarve (nukun päälle 12h yössä), lähes päivittäinen väsymys tai voimattomuus, liikkeiden ja mielen hidastuminen tai kiihtyneisyys, arvottomuuden tai kohtuuttomat syyllisyyden tunteet, vaikeudet ajatella, keskittyä tai tehdä päätöksiä, kuolemaan liittyvät mielikuvat tai itsemurha-ajatukset (sekä itsetuhoisuus). Masennusoireisiin liittyy usein eriasteista ahdistuneisuutta sekä alkoholin lisääntynyttä käyttöä.

Eriasteiset masennustilat ovat hyvin yleisiä. Lievistä masennustiloista kärsii noin 10–15 %, vakavista masennustiloista noin 5 % ja psykoottisista depressioista vajaa 1 % aikuisväestöstä.

Psykoottisissa masennustiloissa henkilöllä ilmenee harhaluuloja (joku seuraa tai tarkkailee, ihmisillä on jotain minua vastaan jne.) tai syyttäviä kuuloharhoja, sekä voimakkaita aistiharhoja (tunto-, näkö-, kuulo-, haju- ja maku-).

Tekstit ovat peräisin terveyskirjastosta, suluissa olevat omia lisäyksiä. Jos joku ei vielä tajunnut, lihavoidut ovat omia oireitani. Ehkä vähän tylsä tekstinpätkä, mutta halusin kuitenkin tehdä tällaisen säädön. 

26th. Osasto part 2

Mielialat vaihtelevat laidasta laitaan. Tai ei ihan äärimuotoihin, mutta lievempinä. Välillä tuntuu, että hukun suruun ja huoleen, mutta välillä mieliala on jopa ihan hyvä ja jaksan tehdä erilaisia arjen askareita ja muuta ylimääräistä aktiviteettia. Tänään mielialat ovat olleet enemmän ehkä positiivisia -- pääsin osastolta pois aamukymmeneltä, käytiin kaupassa, selailin pitkästä aikaa internettiä, leivoin mutakakkua ja äiti onnistui varaamaan minulle huomiseksi kampaaja-ajan kello kolmeksi. Päätin ihan spontaanisti, että leikkautan hiukset taas ihan lyhyiksi, tuli vain sellainen fiilis, että se olisi hyvä idea. Saa nähdä, mitä sanon huomenna kampaajan penkissä. Hiukan jännittää, millaista jälkeä tämä saa aikaiseksi, mutta olen melko varma, että olen tyytyväinen lopputulokseen, koska pidin viimekin kerralla lyhyestä pehkostani. 

Osastosta ehkä voisin kirjoittaa hiukan... Toisella viikolla ns. konkreettiset harhat (näkö, kuulo, tunto) alkoivat hiukan hellittää, mutta vainoharhaiset ajatusharhat sekä epätodelliset olot eivät näyttäneet, eivätkö vieläkään näytä, helpottuvan. Lääkäri totesi vain yksitoikkoisesti, että lääke alkaa vaikuttamaan parin viikon päästä kunnolla, mutta tahdon itse epäillä, riittääkö tämä 22,5mg vieläkään näiden kys. harhojen ja olojen poistoon. Oma lääkärini polilta olisi ollut valmis kokeilemaan jotain toista lääkettä, mihin olin itsekkin halukas, mutta osaston lääkäri totesi, että koska abilify oli toiminut aiemminkin (ja tämä ei niinkään pidä paikkaansa), sitä jatketaan, mutta juurikin suuremmalla annostuksella. Osastosta muuten, porukka oli ihan jees, tulin toimeen kaikkien kanssa ja pelattiinkin aika paljon skippoa. Ruoka oli myös ihan jees, syötävää, muttei voita kotiruokaa (tietenkään). Itseäni ei alkanut osastohoidon aikana kyllästyttämään siellä oleminen, toisin kuin monella muulla, vaan aloin jo kahden viikon aikana laitostumaan, enkä välttämättä niin mielelläni olisi halunnut lähteä kohti kotia. Ihan vain siksi, että täällä voi tapahtua mitä vain ja rutiinit ovat mitä ovat, eivät niin säännöllisiä ja tarkkoja. Osasto paikkana tuntui minun näkökulmasta turvalliselta, enkä satuttanut itseäni ainakaan niin moneen otteeseen tai pahasti, mitä aikaisemmin. Hoitajat ymmärsivät asiat, mitä käytiin läpi, ainakin suurimmilta osin ja kaikki olivat rentoja, muutamaa poikkeusta tietenkin lukuunottamatta. 

Maanantaina on seuraava poliaika, S sai järjestettyä asian mahdollisimman lähelle kotiutumista, mistä olen ihan iloinen. Tuntuu pääasiassa, että eläisin sumun keskellä, enkä hahmota ympäristöä juuri ollenkaan. Melkein kokoajan kaikki näyttää harmaalta tasaiselta massalta, ja silloin tällöin ilon ja surun lisäksi oloni on turta ja tyhjä, niinkuin tälläkin hetkellä. Kuuntelen klassista, kaunista Ameliesta tuttua Comptine d'un autre etre -kappaletta ja yritän tuntea edes jotain, ihan mikä vaan kelpaisi. Ehkä palaan Sims 4 siminluontiin takaisin ja yritän selvitä illasta hengissä. 

25th. Osasto

Hajottaa niin maan perkeleesti. Oon ollut nyt viikon osastolla ja tänä viikonloppuna on ensimmäinen ja viimeinen kotiloma, sillä hoitoa osastolla on jäljellä vielä toinen viikko. Hoito itsessään on mennyt ihan hyvin, olen saanut puhuttua kerätyistä (ja vessasta alas vedetyistä) lääkkeistä ja viiltelystä, sekä harhoista ja epätodellisista oloista. Ajatus siitä, että siirryn aikuisten puolelle, tulee esiin jatkuvasti, enkä todellakaan ole henkisesti valmis täyttämään 18 vuotta. Todella paljon enemmän vastuuta, uusi psykologi/psykiatri, uusi lääkäri, joka saattaa olla tuttu minulle isän puolelta; uusi osasto, jos sille koskaan joudun tai pääsen, kun tai jos jätän lääkkeeni syömättä ja vaivun psykoosiin, kuten nyt meinasi tapahtua; hiukan lisää vastuuta.

Olen todella uupunut. En jaksaisi elää enää, en näe millään mitään merkitystä. Kaikki kuolevat, ennemmin tai myöhemmin, ja toivon, että minun kohdalla se olisi se ennemmin. Minulla ei vain ole "pokkaa" tappaa itseäni, vaikka keino olisikin melko varma ja päätetty.

Abilifyä nostetaan täksi viikonlopuksi 22,5mg ja ketiapiini nostettiin toissa päivänä 100mg. Hiukan jotain muutoksia, mutta en ole kuitenkaan tyytyväinen. Olisin halunnut kokeilla jotain toista antipsykoottista kuin abilifyä ja ketipinorin saisi laskea 75mg, jolla selvisin varsin hyvin yöunien kohdalta ja se helpotti hiukan ahdistustakin.

Pätkä osastolla kirjoitetusta tekstistä epätodellisessa olossa (en jaksa oikolukea, voi sisältää virheitä):

"Kuolsinpa jo pois. Mulla ei ole mitään merkitystä. Millään ei ole. Elän jatkuvassa epätodellisessa olossa, kuin sumussa, mistä ei pääse pois. Olo on turta, turha, mitätön; ahdistunut, masentunut, ulkopuolinen. Itkettää hiukan, mutta pitää olla vahva, ei saa näyttää heikkouksiaan. Harhat eivät mene pois, joku seuraa, tarkkailee. Joskus näen vilauksen varjosta, kuulen sen kutsuvan. Se käskee tappamaan itseni. Se käskee viiltelemään, satuttamaan. Ahdistaa. Sydän hakkaa, käsi hikoaa, kynä tippuu. Tyhjää. En tiedä, mitä tekisin. Tuntuu, etten elä pitkään. Mietin helpointa, varminta tapaa kuolla. Kukaan ei huomaisi. Kuten ei nytkään huomaa, teen hidasta ja hiljaista henkistä kuolemaa. Oksettaa. Ruoka nousee ylös. En jaksa käydä suihkussa, vaihtaa vaatteita, pestä hampaita, hoitaa itseäni. Mitä merkitystä kyseisillä toimilla on, jos kuolen pian. Ei mitään. En tiedä, olenko turvassa itseltäni kotona. Ehkä, ehken. Kysymyksiä kysymyksiä. Henkinen kuolema, epätodellinen olo. Kädet hikoaa. Väsyttää, olen uupunut. Olen täysin hukassa elämäni kanssa."

Muistan ton hetken hyvin, istuin huoneessa yksin, pyörittelin stressipalloa lattialla ja tuiotin sitä puoli tuntia. Sitten kirjoitin ja kirjoitin ja kirjoitin. Tuossa ei ole ihan kaikkea tekstiä, mitä kirjoitin tuona hetkenä, on vielä melkein yhtä pitkä toinenkin pätkä, missä purin samoja asioita mielestäni.

24th.

Mietin itsemurhaa päivittäin, tosissani. Ja viiltelyä. Sitä tunnetta, kun veri tulvahtaa haavasta ulos. Vielä en ole langennut itseni satuttamiseen näissä muodoissa, mutta minusta tuntuu, että tänään on se päivä. Olo on todella turta ja elämäni on pelkkää näyttelemistä, mikä alkaa käymään todella todella raskaaksi. Olen koettanut siirtää ajatuksia monella terveellä tavalla; pelaamalla, katsomalla televisiota, käymällä kävelyllä, syömällä (ei ehkä niin tervettä), puhumalla (valehtelemalla, ei taas niin tervettä)... Ensi poliaika on perheaika (MDFT -terapia, kuuluu joka toiselle viikolle perheajat), joten en pääse avautumaan S:lle oloistani. Mulla ei ole tapana kertoa vanhemmille mitään, on oltava vahva, selvittävä itse. Aina. Sitten ne myöhemmin ihmettelee, kuinka niille ei kerrota mitään, en minä, ei sairaanhoitaja. Onneksi on olemassa salassapitovelvollisuus. Paitsi sitten, kun on itselleen vahingollinen. 

Olen ollut 9 päivää ilman lääkkeitä. Taas. Ihan vaan koska jokin pieni ääni sanoo, että ne ovat myrkkyä. Ja ehkä siksikin, että haluan kerätä niitä pahan päivän varalle. Tiedän hyvin, millaista jälkeä ne voivat saada, kuinka kamalaa on, kun lääkehiiltä juotetaan tai maha pumpataan tyhjäksi. Ei siksi, että itselleni olisi tehty niin, vaan koska olen lukenut tarinoita moisesta. Ihan että vaan tietäisin. 

Kaveri (A) pyys just huomenna juomaan huomenna. Varmaan suostun, koska saan kevennystä tähän ajatusmaailmaan. Ja nään puolituttuja päissään, hulvatonta. Ja kaverille yöks pitkästä aikaa. Jees. 

Kun elämässä kaiken menettää 

silloin vapaus on ainut mitä käteen jää 

on ylämäki raskas askeltaa 

mutta alamäkeen liian usein katoaa

- Haloo Helsinki - Vapaus käteen jää -