52nd.

H soitti mulle yhden aikaan takaisin, keskustelimme pääasiassa mun itsetuhoisia ajatuksia synnyttävästä ahdistuksesta ja siitä, mistä se on syntynyt. Ei päästy oikein mihinkään lopputulokseen syyn kannalta, mutta H totesikin myöhemmässä puhelussa, että aina ei ole mitään tiettyä syytä olla ahdistunut. Osittain tietenkin ahdistus voisi johtua olantsapiinin nostosta ja Abilifyn laskusta, sekä Ketipinorin poistumisesta lääkelistalta (tai siellä se on, mutten ole käyttänyt sitä nyt viikkoon pariin). Itkin ehkä about puolet puhelusta henkeni edestä, ja H sai rauhoitella hysteeristä minua. Ensimmäisen puhelun lopuilla H lupasi keskustella paikalla olevan (AM ei ole töissä perjantaisin) lääkärin / lääkäreiden kanssa. Seuraava puhelu tuli noin neljän maissa, jota ennen olin jo aivan varma, että hän olisi unohtanut minut kokonaan, ja itkinkin osan (ehkä puolet) ajasta ennen puhelua, kunnes olo muuttui väsyneeksi ja turraksi.

Ajattelin itsekseni toisen puhelun aikana, että en saa mitään tarvittavia tähän ahdistukseen ja että päädyn ennemmin tai myöhemmin viikonlopun aikana päivystyksen kautta osastolle. Suorastaan hämmennyin, kun H rupesi selostamaan, kuinka lääkäri oli väliaikaisesti määrännyt minulle Diapamia helpottamaan ahdistusta viikonlopun ajaksi. Maanantaina tulee sitten soitto lääkäriltä tai H:lta, jossa keskustellaan tilanteesta hiukan enemmän paremmalla ajalla.

Ahdistuksissani lähdin sitten äidin kanssa apteekkiin ja sieltä pois päästyäni nappasin yhden tabletin ja lähdimme kauppaan. Kaupassa mua alkoi huimaamaan ihan hirveästi, sain roikkua kärryissä, etten kaatuisi. Lisäksi mua alkoi hikoiluttamaan. Tällä hetkellä olo on aika epätodellinen ja väsynyt, ja huimaus ja hikoilu ovat vähentyneet. Tuntuu, että eläisin valtavan sumupilven keskellä, enkä saa ajatuksistani kiinni ollenkaan. Itse asiassa tuntuu, etten ajattelisi yhtään mitään. Mikä on ainakin väliaikaisesti ihan hyvä asia, saan hiukan rauhaa itsetuhoisilta ajatuksiltani.

51st. Ahdistuskohtaus

Yritin soittaa H:lle, mutta se ei vastannut. Mua ahdistaa ahdistaa ahdistaa ja sain ahdistuskohtauksen puhelun jälkeen en tiedä mitä tekisin. Tosi sekava olo tuntuu taas että sekoan hetkellä millä hyvänsä. En tiedä selviänkö viikonlopun yli ilman viiltoja tai pillereiden pyörittelyä. En osaa kertoa äidille tai iskälle, kuinka huonosti voin, en halua pettää heitä jälleen. Tiedän, että tämä(kin) tulisi ihan puskista niille, ei ne osaa arvella ollenkaan, kuinka todella voin. Niinkuin AM ja H sanoivat, näytän ulospäin ilmeikkäämmältä ja eloisammalta, mutta kukaan, paitsi te siellä ja A, ei tiedä, kuinka todella voin. En vaan kykene kertomaan todellista oloani vanhemmille. Tiedän, että osasto olisi hyvä vaihtoehto tähän väliin, mutta jokin mun sisällä estää mua menemästä sinne. En ole valmis. En ole tarpeeksi sairas. En ole edes viillellyt, koska se ei tunnu oikealta vaihtoehdolta, se ei tunnu tarpeeksi pahalta minulle. Minun pitäisi saada tapettua itseni, että mieleni saisi rauhan. Kaikille ja kaikki olisi helpompaa, jos minua ei olisi olemassakaan. Jos en ikinä olisi syntynytkään. Oon ihan sekaisin tunteitteni ja järjen äänen kanssa.

50.

Olo ei ole vieläkään muuttunut mihinkään suuntaan. "Leikittelen" erilaisilla ideoilla tappaa itseni. Mua ahdistaa melkolailla koko ajan, enkä saa otetta siitä, mistä se johtuu. Musta tuntuu, ettei elämällä ole enää mitään annettavaa. Hetkittäin pystyn järkeilemään itseni tästä tunteesta irti, mutta pääasiassa se tunne vie mukanaan. Päätin tänään lasketellessani, että soitan huomenna H:lle, mutta en tiedä, onko hän edes töissä. Netti väittää, että hän olisi paikalla vain ma-to, mutta lappu, jonka joskus sain, väittää että ma-pe. Oletan, että nettiä päivitetään hiukan useammin, kuin erilaisia lippulappuja, mutta en sitten tiedä. Soitan kuitenkin, oli hän paikalla tai ei. Soittaisin muuten lääkärille, mutta tiedän varmaksi, ettei hän ole paikalla perjantaisin. Ja M:n kanssa keskustelinkin jo asian tiimoilta, kuten yhdessä kommentissa tuli esille. En kuitenkaan keskustelujemme pohjalta uskaltanut lähteä päivystykseen...

Musta tuntuu, ettei mulla oo muita vaihtoehtoja, kuin joko osasto tai se kuoleminen. 

49th. None of my pain and woe can show through

"Tapa ittes sä et ansaitse elää oot maailman turhin ihminen kuole pois."

"Tappaisit jo ittes ei sulla oo mitään merkitystä tässä maailmassa."

"Viiltäisit edes vähän, muutama pienen pieni naarmu sinne tai tänne, mitä väliä?"

"Kuolisitpa sä, oot arvoton kasa paskaa."

A-h-d-i-s-t-a-a. 

Mä en osaa yhtään sanoa, mistä nää ajatukset taas tulee, mutta musta tuntuu, että sekoan hetkellä minä hyvänsä. Mua ahdistaa niin hirveesti etten osaa edes sanoin kuvailla tätä oloa. Hankalaa muodostaa näitä sanoja, mun olo on vaan niin äärimmäisen turha ja ahdistunut. Mietin päivystykseen menoa, kun mihinkään soittaminen ei tule kyseeseenkään. Mutta. Iso mutta. Siinä tapauksessa pitäisi kertoa perheelle tästä voinnista, ja lisäksi pelkään, että mun vointini ei ole tarpeeksi huono päivystykseen menoon. Ja vielä lisäksi pelkään, että mut / meidät käännytetään heti ovelta ulos. Oon vielä toistaiseksi välttynyt viiltelyltä, mutta en tiedä, kauanko kestän tätä oloa ennen kuin... En tiedä mitä tekisin. 

48th. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa

(trikkerivaroitus viiltelyjuttujen takia (ei kuitenkaan kuvia))

En taaskaan osaa aloittaa mitenkään järkevästi tätä kirjoitusta... Oli / on vaan pakko päästä purkaan oloani jotenkin jonnekkin ennenkuin jotain pahaa pääsee tapahtumaan. Mua ahdistaa vaan hirveesti. Tässä vähitellen alan kyllä huomaamaan jo, että ahdistus alkaa muuttumaan turtuneisuudeksi, epätodelliseksi oloksi, niinkuin se yleensä tuppaa tekemään, jos mua ahdistaa paljon. Mulla olis periaatteessa kolme vaihtoehtoa tässä vaiheessa: a) viilteleminen, b) muu satuttaminen (hakkaaminen ja raapiminen), c) nukkuminen ja d) lääke, mitä mulla ei ole, kun lääkäri on todennut että "jaa no sulla on toi ketipinor sen pitäis vähentää ahdistuneisuutta" (mitä se ei todellakaan kyllä tee kun tolet on noussu). Pitkään pyörittelin mielessä tota viiltelemisvaihtoehtoa, mutta en sit tiiä, olisko se kovinkaan kannattavaa. Toisaalta pystyn ajattelemaan asian järjellä, toisaalta tunne tahtois haistattaa vitut järjelle ja päätyisin siihen vaihtoehtoon. Ahdistavinta tässä koko hommassa on ehkäpä se, että osaan hahmottaa todella selkeästi, miten veri valuu jalkaa pitkin ja kuinka terä tekee työnsä, uppoaa lihaan. Tai ei ehkä uppoa, mutta kuitenkin, saatte ideasta kiinni. 

Ennenkuin joku tulee vinkumaan, että "onhan niitä muitakin vaihtoehtoja kun noi neljä, mee lenkille tai paijaa pupuja tai jotain muuta paskaa", mun aivot ei toimi tälläsellä hetkellä kovinkaan kummoisesti, vaan se tykkää tukeutua "vanhoihin tuttuihin tapoihin". Toisena nyt on sen verran tiukka tilanne meneillään, että en pysty yksinkertaisesti lähteen pihalle tai paijaamaan pupuja, koska nekin ahdistaa mua. Tai no, miten selittäisin... En vaan kykene. Mm. ulosmenossa ahdistaa siellä vallitseva pimeys -> ahdistais vaan enemmän vainoharhasuus jne. ja kanien paijauksessa mulle tulee surkea omatunto, kun välillä niiden hoito jää multa tekemättä ja äiti "joutuu" vaikkapa putsaamaan niiden häkin, kun en itse jaksa / kykene / pysty. 

Tl;dr. Tekis vaan mieli repiä reidet auki ja painua pehkuihin. 

47th. You can't fight the tears that ain't coming

*syvä huokaus*

Tänään terapiassa päädyttiin siihen, etten ole vielä tarpeeksi kunnossa aloittaakseni koulun. Ahdistaa silti, enkä tiedä edes miksi. Mulle alko tuleen tosi paljon itsetuhoisia ajatuksia liittyen viiltelyyn ja itsemurhaan, todella todella todella selkeitä suunnitelmia, ajatuskuvia tikattavista viiltelyhaavoista. En kuitenkaan (vielä) ole tehnyt mitään, oon ihan "kunnossa" sen suhteen. Tuntuu edelleen, että oon pettänyt kaikki ympärillä olevat ihmiset olemalla laiskapaska ja olemalla menemättä kouluun. Terapiassa puhuttiin lisäksi siitä, että mistä tiedän, milloin on tarvetta lähteä osastolle lepäämään. Tokaisin vain heti, että vielä ei ole tarvetta moiselle. Jatkokysymyksenä sain saman kysymyksen, johon vastasin hiljaa, että "no kai sillon jos itsetuhoset ajatukset tai viiltely lähtee käsistä...? Tai sillon, kun on psykoosissa." Näinhän ei ole vielä käynyt.

Lääkärikin soitti tänään, etten ollut saapunut ajalle. "Ai meillä oli tänään aika." Ilmeni, että lääkäri oli kämminyt asian -- meillä ei ilmeisesti pitänytkään olla aikaa. Juttelimme hetken lääkkeistä, ovatko ne toimineet ja tehtiin muutos, olanzapiini nostettiin 20mg ja ketiapiinia saan ottaa, jos siltä tuntuu. Seuraava aika onkin sitten viikon ja puolen päästä, hoitoneuvottelu, mihin tulee perhe mukaan, jee (nähkää sarkasmi). Pelottaa, että vointini onkin niin huonossa jamassa, että saan jonkun M1 -lähetteen suoraa tietä osastolle. Olen itse vain niin sairaudentunnoton. En tiedä...

Tuntuu, että kaverikin (A) haluaa vältellä mua. Se vastaili niin lyhyesti mun viesteihin. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikilla on jotain mua vastaan. Oonko oikeesti niin kamala ihminen? Todennäköisesti. Kukapa haluaisi olla tälläisen säälittävän laiskan paskan kaveri? Eipä kukaan niin. Toiseksi, tuntuu, että kaikki pystyisivät lukemaan ajatuksiani. Bussissa kulkiessani kaikki tuiottavat ja välttelevät minua. Kuulevat, kun kuuntelen musiikkia, tuomitsevat. Meinasin tänäänkin alkaa itkemään bussissa, kun kaikki tuntui ylivoimaisen vaikealta. Bussista päästessäni pois en enää kyennyt itkemään, vaikka kuinka annoin itselleni luvan siihen. En muutenkaan ole kyennyt itkemään, vaikka kuinka siltä tuntuisi. Yritän vaan kaikin voimin pitää kulissia yllä, mutta vähitellen alkaa tuntumaan, että se murtuu.

46th. The dreams in which I'm dying are the best I've ever had

Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Pääasiassa tällä hetkellä ahdistaa kouluun meno puolen vuoden tauon jälkeen. Uusi koulu, uudet opettajat, uudet ihmiset, tiiviimpi opiskelutahti, enemmän työtä kotiin, esseet, kirjotelmat, kokeet... Eli ihan syystäkin ahdistaa. En tiedä, olenko vieläkään valmis täyspäiväiseen koulunkäyntiin, tai edes puolipäiväiseen. Musta tuntuu, että kaikki ympärillä olevat ihmiset pettyy muhun, jos en jaksakkaan käydä iltalukiota. Vanhemmat, sisko, A, E, hoitava lääkäri, M... Kaikki. Oon vaan niin huono ihminen. Ehkä se, että kuolisin mielummin, kuin menisin kouluun, kertoo jotain mun ajatuksen kulusta. Koko kouluasia sytyttää mussa paljon itsetuhoisia ajatuksia, jotka ruokkivat entistä enemmän mun harhaisia ajatuksia ja vainoharhaisuutta.

Joku vahtii mua jatkuvasti. Eilen illalla sen läsnäolo tuntui todella vahvasti. En tiedä, onko se paha vai hyvä hahmo, mutta se on mun luonani koko ajan. Ehkä se on välillä hyvä ja välillä paha? Toisaalta se jaksaa kannustaa mua eteenpäin syöttämällä mun päähäni positiivisia ajatuksia, kannustavia lauseita. Toisaalta se lynttää mua entistä matalemmalle kuoppaan haukkumalla mua. Vai onko tässä tapauksessa kyseessä kaksi eri hahmoa? En tiedä. Olen hämilläni.

Viimeisin harha, mitä kuulin, oli sellainen että joku olisi kävellyt meidän portaita ylös. Askeleet eivät olleet tunnistettavissa, mutta veikkasin, että se olisi ollut äiti. Käännyin katsomaan, eikä siellä ollutkaan ketään. Hämmennyin (taas). Zyprexan noston jälkeen harhoja on ollut selvästi vähemmän, mutta epätodelliset olot, vainoharhaisuus ja pään sisäiset äänet ovat pysyneet samalla tasolla, kuin aiemminkin. Eli päivittäisinä. Pelkään, että aloittaessani koulun, stressi alkaa lisäämään harhojen määrää ja viimeistään sitten opiskelusta ei tulisi mitään.

Vointi yleisesti ottaen ei ole laskenut ihan hirveästi uuden vuoden jälkeen. Olin A:lla ja sen poikaystävällä, vietettiin ihan rentoa uutta vuotta, ja sinne tuli myös joku A:n kaveri, joka oli aika idiootti suoraan sanottuna. Ammuttiin raketteja, juotiin olutta/siideriä ja pelattiin korttia. Mitä enemmän join, sitä apaattisempi olo mulle tuli. Tässä taas todettiin, ettei alkoholi oikein sovi mulle, koska musta tulee vaan surumielisempi kuin normaalisti ja olo muuttuu täysin turhaksi. Uusi vuosi ei siis alkanut kauhean hehkeissä tunnelmissa, eikä muutosta siihen ole tullut vieläkään. Tiivistettynä mulla on tosi turha ja turta tai huono olo/ olla.