32nd. There's something wrong within my head

Oon lopen uupunut. Kipinä alkoi taas ja en millään jaksaisi käydä siellä. Ahdisteleva intialaismies ei jätä mua rauhaan (long story short). Pitäis jaksaa opiskella. Pitäis jaksaa pitää itestään huoli. Pitäis jaksaa elää. Pitäis jaksaa olla viiltelemättä. Pitäis jaksaa. Kaipaan läheisyyttä. Kaipaan kaverin kanssa vietettyjä iltoja kaksistaan. Kaipaan humaltumista. Kaipaan kovasti kaikkea. Mä en jaksa. Mä en jaksa pitää ihmissuhteita yllä. Mä en jaksa olla viiltelemättä, mä en jaksa ahdistelevia miehiä ja mä en jaksa elää. Haluaisin vain tappaa itseni. En jaksa elämää, näitä taakkoja, mitä mun on kannettava. Onneksi on kanit, jotka vähän lohduttavat, jaksavat kuunnella, kun valitan ja itken ne sylissä.

Oon ihan hirveä ihminen kun syyllistän muita. Syytän muita siitä, että haluan viillellä, vaikka omapahan on pääni, joka käskee. Syytän muita siitä, että haluan hakea apteekista kaikki pillerit, vaikka se on vain oman pääni käsky.

Ajattelin, että saisin soitettua S:lle huomenna, mutta ei, huomenna on sunnuntai. No laitan viestiä, jos vointi pysyy samana.

Paljon katkonaisia ajatuksia, katkonaisia kappaleita.

Viime viikolla alkoi tosiaan Kipinä taas uudelleen. Menin ihan sillä mukaan, että saisin jotain sisältöä päiviin. Näin on tosiaankin käynyt, mutta se ei tunnu hyvältä. Siellä oleva porukkakin vaikuttaa ihan mukavalta, mutta kolme tyttöä ehti klikkiintymään ennenkuin ehdin edes huomaamaan. Siellä on paljon puheliasta porukkaa, sillä ne varmaan klikkiintyi niin nopeasti. Siellä tehdyt tehtävät eivät jostain syystä oikein iske, työskentely on ehkä vähän hajanaista? Sitten olin bodymindissa viime viikolla, teimme Kelaan pikapikaa paperit. Bodymindista menin suoraan polille S:n puheille. Teimme muutaman "harjoitteen", joiden seurauksena vointini huononi yhtäkkisesti pisteeseen, missä halusin vain kuolla. Keskustelusta jäi mieleen vain se, kuinka S näytti todella surulliselta puolestani ja se, että meinasin alkaa itkemään. Ainiin ja sekin vielä, että kaipaan perheen läheisyyttä ja ennenkaikkea apua, vaikka olen koko hoidon ajan väittänyt, että pärjään omillani.

Epätodelliset olot ovat taas palanneet jonkin pituisen tauon jälkeen. Mua pelottaa ihan kaikki.

Next day, fire, on the ground,

I've been to the lake of blood,

To meet the witch of my dreams,

She was here within my head.

Kill.

- Kwoon - Schizophrenic -

31st. Paljon asiaa psykoosista ja psykoottisista oireista

Elikkäs tosiaan mun psykoottiset oireet ja psykoosi. Aloitus on aina vaikein, etenkin kun oma psykoosi meni todella todella sumussa. Kuten varmasti monenkin muunkin. Ehkä aluksi laitan tekstinpätkän jostain wikipediasta, että mikä psykoosi on, vaikka luulen, että moni seuraajistani tietää sen jo.

Psykoosi on vakava mielenterveyden häiriö, jossa henkilön todellisuudentaju hämärtyy ja vääristyy usein karkealla tavalla siten, että henkilöllä on huomattavia vaikeuksia erottaa tosi epätodesta. Psykoosi voi joskus laueta vaikean järkytyksen eli traumaattisen tapahtuman seurauksena (esimerkiksi omaisen kuolema) tai elimellisestä syystä. Myös pitkäaikainen unettomuus, päihteen tai lääkeaineen käyttö tai niistä vieroittautuminen voi joskus johtaa psykoosiin. 

   Aistiharhat, oudot tunnekokemukset ja niiden selityksiksi muodostuvat harhaluulot vääristävät todellisuutta ja aiheuttavat usein ongelmia ihmissuhteissa. Oudot ja usein pelottavat kokemukset voivat johtaa siihen, että henkilön kyky ilmaista tunteitaan heikkenee, hän vetäytyy ihmissuhteista tai eristäytyy omaan sisäiseen maailmaansa. Joskus, mutta harvoin, psykoottiset oireet aiheuttavat aggressiivista tai impulsiivista käyttäytymistä. Psykoosia sairastavilla on myös muita oireita, kuten pelkoja, ahdistusta, masennusta ja unettomuutta.

Itse en osaa sanoa, mistä psykoosini lähti. Olin sairaustanut masennusta n. kaksi tai kolme vuotta, mistä on seurannut mm. ahdistusta ja itsetuhoisuutta. Lisäksi mulla on ollut harhoja nyt arviolta ala-asteikäisestä lähtien, sisältäen aistiharhat (kuulo, näkö, tunto) ja harhaluuloisuus (mustasukkaisuusharhat, vainoamisharhat sun muut ajatusharhat). Todennäköisesti stressitasoni sekoitettuna psykoottiseen masennukseen (tai itse miellän masennukseni psykoottiseksi, koska harhoja on ollut melkein koko elämäni ajan, eikä vain psykoosin aikana) vaikuttivat psykoosin laukeamiseen. Psykoosini alkoi tyypillisillä alkuoireilla: todella matala mieliala, eristyneisyys, ahdistuneisuus, levottomuus; mistä sitten seurasi erilaisia harhoja enemmältikin. En psykoosin tullessa kyennyt uskomaan muita, jotka sanoivat minulla olevan psykoosi, vaan luulin heidän valehtelevan. Minut pistettiin osastolle viime marraskuussa kuukaudeksi pariksi, jossa hoidettiin pääasiassa lääkitys kuntoon, jutteluterapian ohella. 

Psykoosin ollessa päällä viiltelin (lähes?) päivittäin, koska äänet päässäni käskivät minua tekemään niin, Olin (ja olen vieläkin) kuulemma huono, merkityksetön, mitätön, turha jne., enkä ansainnut muuta kuin pahaa itselleni. Kaikilla muilla ihmisillä oli jotain minua vastaan, kaupungilla kuljettaessa kaikki puhuivat ja nauroivat selkäni takana. Kuvittelin jonkun mieshahmon seuraavan minua paikasta toiseen, toisina päivinä se halusi tappaa minut, jolloin anoin, että saisin elää, toisina päivinä halusin itse tappaa itseni, koska en enää kestänyt ääniä huutamassa päässäni ja ympärilläni. En kuitenkaan missään vaiheessa meinannut tappaa itseäni oikeasti, ja olin psykoosin aikana melko passiivinen, lukuunottamatta viiltelyäni. Elin jatkuvasti omassa pienessä kuplassani, omissa maailmoissani. Oloni oli todella epätodellinen, kuin en olisi ollut olemassa. Toimin kuitenkin ulospäin katsottuna suht. normaalisti, puhuin melko normaalisti (masennuksen takia hiukan elottomasti, hitaasti) ja toimin aika normaalisti, rutiinieni ja jaksamiseni (joka oli huono) mukaan. Tai näin minun on annettu ymmärtää. 

Konkreettisia harhoja mulla oli enemmän, kuin deluusioita. Näkö-, kuulo- ja tuntoharhat olivat koko ajan päällä, siellä täällä käveli varjoihmisiä, se mies, josta mainitsin, kulki jatkuvasti perässäni, pieni tyttö, joka halusi apua, hirttäytyi huoneeseeni, huonekaverini ollessa muualla, eräänä pelottavana iltana. Pihalla kulkiessani kuvittelin kulttijoukon (7 varjoihmistä) hukuttautuvan rannassa. Kuulin pääasiassa pikkutytön apuhuutoja, sekä sekalaista puhetta, josta en saanut mitään selvää, kieliä, mitä itse en osannut. Nämä äänet olivat ulkopuolelta tulevia. Kuten edellisessä kappaleessa mainitsin, sisälläni äänet haukkuivat minua jatkuvasti, sanoivat minua juuri hirveäksi, mitättömäksi, kamalaksi ja niin edespäin. Tuntoharhoihin sisältyi pääasiassa silittelyä selästä, olkapäiden alueelta ja päästä, tökkimistä, sekä siveltelyä kaikissa raajoissa, sekä selänalueella. 

Vaikka psykoosista ei ole jäänyt mieleeni muuta kuin edellä mainitut asiat (isommalla skaalalla en muista mitään mm. hetkistä ennen osastoa), tiedän ja muistan, että se oli pelottavinta aikaa elämässäni. Arvelen, että yksi suurimmista peloistani kuoleman lisäksi on vaipua psykoosiin uudelleen. Viime elokuu oli varoitus siitä, mitä seuraa, jos en syö estolääkkeitäni. Siitäkin tapahtuneesta löytyy hieman tietoa blogistani, jos selaa aiempiin teksteihini. 

Nykyään psykoottisia oireita on jonkun verran, epätodellista oloa on päivittäin ja deluusioita jonkun verran. Tunnen, kuinka en ole olemassa, menetän hallinnan ajatuksistani. Toisina päivinä tiedostan minuuteni todella vahvasti, mutta ympäristö tuntuu todella vieraalta. Deluusioista, eli harhaluuloista mulla on vieläkin päällä se, että muut tarkkailee tai kiinnittää erityisesti huomiota muhun tai puhuvat ja nauravat mulle, Näiden seurauksella saatan olla todella vainoharhainen liikkuessa esimerkiksi siellä kaupungilla. 

Jotain varmasti jäi uupumaan, mutta voivoi, yritin parhaani. Rankka duuni oli muistella vanhoja traumaattisia tapahtumia, mutta on niitäkin hyvä jossain käydä läpi. Ehkä kirjoitan vielä kuluneesta viikosta ja voinnista jonkun toisen postauksen tässä illan aikana.

30th. Oon mielikuvituksen tuotetta

Liibalaaba. Skippaa seuraava kappale, jos sua ei kiinosta neljän päivän tapahtumat, ja kiinostaa mun fiilikset enemmän. 

11 päivää kulunut, mitään ei ole tapahtunut, mistä voisin kertoa. Tai en ainakaan muista mitään. Pakko kurkistaa kalenterista, mitä tällä viikolla on tapahtunut... Heti tuli selvyyttä asioihin. Maanantaina oli poli S:n kanssa, käytiin vähän läpi mitä puolen vuoden aikana on ehtinyt tapahtumaan ja S korosti, kuinka paljon me perheenä ollaan edistytty asioissa, vaikka itse sanoinkin jotain, että "eihän me olla edistytty missään mihinkään suuntaan". Huhhu tuli pitkä lause. Oli yksinkertaisesti aika turha käynti. Tiistaina oli bodymind ja olin ihan väsynyt koko päivän viikonlopun jäljitä. Univelkaa on kertynyt ihan mukavasti tässä :/ Mutta kuitenkin, ennen bodymindia lähetin kaverille viestiä, kuinka en jaksaisi käydä bodymindissa ollenkaan, harjoitteet eivät ole auttaneet kauheasti oloon eikä muutenkaan käynneistä ole kauheasti ollut hyötyä. Tehtiin jotain itsetuntotehtäviä, en muista tarkemmin tähän hätään. Eilen, keskiviikkona, oli lääkäriaika polilla, jossa käytiin hiukan läpi osaston epikriisiä ja katseltiin muutenkin, että mitäs sitä laitettaisiin psykoterapiarahahakemusjuttuun. Ja kävi ilmi, että mulle on tapahtunut jonkinlainen traumaattinen tapahtuma, mistä kerron ehkä joskus myöhemmin. Sitten tänään oli ns. uudella polilla perhe + S -käynti. Oikeastaan puolet käynnistä meni psykoterapiarahahakemuksen kanssa, toinen puolisko kului viimeisten S:n käyntien sovitteluun ja turhaan rupatteluun, mihin en osallistunut ollenkaan. Onnea sille, joka jaksoi lukea neljästä kuluneesta päivästä. 

Niin fiiliksistä... Tosi ristiriitasia tuntemuksia oon tuntenut. Toisena päivänä oon valmis vetämään yliannostukset ja viiltelemään, toisena oon ihan ilonen, että oon hengissä. Eli aika vaihtelevaa kuuluupi. Ajatukset itsessään ovat melko tasapaksua massaa, en saa mitään selkoa omista ajatuksistani. Oon miettinyt viimeaikoina aika paljon koulua; tuntuu jatkuvasti siltä, että pitäis lopettaa toistaseks koulunkäynti kokonaan, koska tiedän, että en kestäisi sitä stressiä, mikä mulle syntyy jo pelkästään yhdestä kurssista ja siitä ihmismassasta, mikä siellä koulussa sijaitsee. Enkä oo muutenkaan henkisesti valmis nyt opiskelemaan, kun ois tää terveys, minkä asetan ehdottomasti etusijalle. Vaikka eihän mulla mitään ongelmia ole saatanan idiootti tapa ittes oon ihan terve. Hmh.

En tiiä yhtään, onko mun 8 lukijaa aktiivisia vai passiivisia lukijoita, mutta jos sieltä löytyy yhtäkään aktiivista, ottaisin mielelläni vastaan postausideoita? :)  Oon ite miettinyt sairauskertomusta ja mun psykoosista/psykoottisista oireista kertomista. Sairauskertomuksessa on vaan se, etten ite muista, mitä kuluneen kolmen neljän vuoden aikana on tapahtunut, etten ehkä kirjoita kuitenkaan mitään sellaista toistaiseksi. 

Jos eksyn maailmasta, ja harhailen metsään pimeään.

Kun kaukaa kuulin naurua ja lähdin sitä etsimään.

Ethän silloin estä minua hukkaan vaeltamasta.

Kaikki on ehkä vain satua, tahdon sen omin silmin todeta.

- Pariisin Kevät - Olen kuullut merestä - 

29th. We're dead but pretend we're alive

Puolitoista viikkoa on kulunut hujauksessa. Mitäkö olen sitten tehnyt...? Maanantaina kävin tutustumassa terapeutteihin, tiistaina olin Bodymindissa ja keskiviikkona kävin S:n kanssa kirjastossa, pankissa ja Akateemisessa. Muuten olen pelannut paljon Pokemonia, katsonut animea (SAO <3), nukkunut, syönyt (liikaa) ja valmistautunut henkisesti seuraavaan viikonloppuun. Ei siis mitään ihmeellistä. Ja ei, en ole mikään anime-ernu, kiitos vain jos tuomitsit minut moiseksi. 

 Maanantaista ainakin voisin kirjoittaa enemmän. Kävin siis kahdella eri terapeutilla tutustumassa, kummatkin olivat M:iä, joten kutsutaan ensimmäistä terapeuttia vain terapeutinaiseksi ja toista M:ksi, koska on todennäköisempää, että puhun M:stä täällä vielä enemmänkin. No, olo ennen ensimmäiselle terapeutille menoa oli melko jännittynyt, mutta ei kovinkaan ahdistunut, mitä ihmettelen vieläkin. Tulossa oli kuitenkin mahdollinen uusi terapeuttini. Odotustila itsessään antoi paljon paremman kuvan kuin jälkimmäisen, M:n, odotustila. Kodikas, siellä odottikin joku toinenkin vuoroaan päästä purkamaan ajatuksiaan. Hyvä ensivaikutelma tilasta siis. Terapeuttinainen tuli hakemaan minut odotustilasta, jännitys alkoi vähän muuttaa muotoaan ahdistukseksi, muttei kuitenkaan kovinkaan pahaksi sellaiseksi. Terapeuttinainen saattoi minut huoneeseen, joka oli myös ihan kodikas, mutten pitänyt penkeistä (:D), joilla keskustelimme, koska pelkäsin, että kippaisin taaksepäin. Juttelimme niitä näitä, hän esitteli itsensä ja itse kerroin hiukan taustastani, perheestäni, syystä, miksi haen terapeuttia jne. Terapeuttinainen oli tyyni, osasi kertoa hyvin taustastaan, mutta tunsin, ettei meillä synkannut niin kovinkaan hyvin. Ja hän oli vähän vanhakin omaan makuuni (okei ~50 vuotias, kun se toinen oli ehkä nelivitonen). Lähdin vähän pettyneenä pois, mutta kuitenkin toiveikkaana seuraavalle terapeutille. 

Kävimme äidin kanssa syömässä ja suuntasimme kohti M:n paikkaa. Meinasimme eksyä matkallamme, koska etuovessa ei ollut mitään mainintaa psykoterapiasta, mikä oli kummaa. Kun löysimme tilan, sen aula oli kolkko ja vähän karu, kaikki mukavuus (nojatuolit, lämpimät valot ja niin poispäin) oli poissa. No, ennakko-odotukset olivat mitä olivat. Odotin, että sieltä tulisi toinen vanha ja kärttyinen nainen noutamaan minua, mutta sain yllättyä, kun melko nuorekkaan oloinen (tosiaan joku 40-45 -vuotias arvioltani) nainen tuli aulaan vastaan. M esittäytyi ja astelimme paljon kodikkaamman oloiseen tilaan. Juttelimme samankaltaisia asioita, kuin terapeuttinaisenkin kanssa, kerroin taustastani jne. M kyseli paljon erilaisia kysymyksiä, mistä plussaa, koska en osaa puhua ilman, että kysytään. Rupattelimme paljon minusta ja sain kuulla hieman M:n työ- ja perhetaustaa. Lähdin pois jo melko varmana, että valitsen M:n, koska meillä synkkasi ja kiusallisia taukoja ei tullut. Tällä hetkellä olen varma, että valitsen M:n, ja lähetänkin hänelle tässä ensi viikolla myöntävää viestiä. 

Olosta kirjotan vain sen verran, että nyt on mennyt samalla tavoin kuin viimeksi, kun kirjoitin. Olo on "parempi", mutta itsetuhoisia ajatuksia on paljon. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, etenkin, jos lähden miettimään asiaa enemmän. Epätodellisia oloja on päivittäin, uppoudun johonkin sarjaan todella helposti ja unohdan ajankulun (mikä sinällään on kyllä normaalia kai oletan), välillä vajoan muuten vain omiin maailmoihini. Tuntuisi varmasti paremmalta, jos minä saisin kuolla pois, olla olematta. En ansaitse uutta terapeuttia, en ansaitse olla viiltelemättä (yli kuukausi jo ns. taukoa jee?), en ansaitse ensi viikonloppua, niitä kavereita, mitä minulla on ympärilläni, jotka tukevat minua pahimman yli. En ansaitse elää. Olen kuunnellut tätä seuraavaa Blackfieldin biisiä loopilla nytkin varmaan kolme tuntia, koska sanoitukset vaan iskevät liian lujaa ja syvälle: 

Take this pill, it will make you feel dizzy

And then give you wings

Soon, boy, you'll fall into sleep

Without nightmares, without any fears

If you wake up in hell or in heaven

Tell the angels we're here

Waiting below for a dream

Here in the garden of sin

- Blackfield - End of the World -