67th. Sometimes she was even sure that she had ever really existed

Otsikko sen kertoo. Taas tuntuu, että ote todellisuuteen lipsuu mun käsistä. Mua seurataan, vahditaan, tässä unessa, missä elän. Tämä elämä ei ole mun käsissäni, mun hallinnassani, vaan jonkun isomman tahon. Korostan tässä kuitenkin, etten usko mihinkään jumaltahoihin, enkä osaa kuvailla, kuka se "isompi taho" on. Yritin maadoittaa itseäni tähän hetkeen, "olen olemassa eikä kukaan muu määritä mitä teen elämälläni", mutta se pahensi tätä oloa jostain syystä, joten lopetin sen käytön. Yritin fyysisesti yrittää maadoittaa itseäni tähän hetkeen (taputella eri raajoja, pyöritellä stressipalloa jne.), mutta sekään ei oikein toiminut. Katsoin itseäni peilistä ja en tunnistanut sitä kuvajaista, joka sieltä katsoi. Nyt vain niin sanotusti hillun, kellun, tässä olossa. Mulla ei ole kuitenkaan (vielä) mitenkään itsetuhoinen olo, vaan tällainen hiukan ahdistunut, mutta silti tyyni olo. Ahdistunut pääasiassa juuri siksi, koska uskon, että joku tarkkailee mua jatkuvasti pienten kameroiden kautta ja että joku lukee mun ajatuksiani, haluten tappaa minut.

Lupasin eilen itselleni, että yritän olla viikonlopun yli viiltelemättä, mutta saa nähdä, millainen olo mulla on nyt illalla.

66th.

Musta tuntuu tällä hetkellä, etten selviä tätäkään päivää ilman terää. Oon ihan viiltelyn pauloissa. En oo valmis parantumaan, enkä koe olevani kauhean paranemismyönteinen. Siksi sanonkin, että jos jollakulla on sitä jotain vastaan, ole hyvä ja lopeta lukeminen. Sama koskee niitä, jotka trikkeröityvät kirjoituksista helposti; älä lue enempää. 

Ikävöin vuoden takaista aikaa, kun osasin viiltää kunnolla. Ei mitään naurettavaa pikkuhaavaa, vaan tikkausta vaativaa haavaa. Eiliset viillot olivat ihan naurettavia, ehkä tänään (jos ja kun) tulee itseni ja pääni sisäisen äänen mukaan ns. sopivia haavoja, joista jää arpia. En tiedä, mikä niissä arvissa kiehtoo, mutta kun katselen vanhoja tekosiani, tunnen kaipuuta. Kaippa minä sitten olen sairas, kun näin ajattelen. 

Mua on ahdistanut koko päivän ja ahdistaa vieläkin. Se voimistuu vähitellen, kunnes saavuttaa tietyn tason, jossa mulla ei ole muuta keinoa päästä olosta pois, kuin satuttaa itseäni. En ole todennut minkään muun keinon toimivan yhtä hyvin, kuin se. En tunne minkäänlaista katumusta eilisten tekosten suhteen, itse asiassa, mua vaan naurattaa. Mun todellisuuden taju on aika matalalla tällä hetkellä ja ahditus korkealla. Jos se on edes mahdollista. Yleensä kun mun todellisuuden taju on matala, mulla on todella turta olo, mutta nyt ei ole ainakaan vielä niin. Ehkä kohta. En edes tiedä, mikä mua niin ahdistaa...mikä tekeekin tän tilanteen aika haastelliseksi. 

Taidan hävitä taas mieliteoille. 

65th.

Sinne meni puhtaana olleet viisi kuukautta, tänä iltana sorruin terään. En vain pystynyt olemaan ilman, äänet päässä voimistuivat ja voimistuivat. Ainakin ne on vielä hiljaa ja toivon, etteivät ne palaa enää tänä iltana ennen kuin nukahdan. 

Toivon, ettei seuraavaa kertaa tule, mutta eipä sitä näin ennalta voi päättää. 

64th. Your head will collapse and there's nothing you can do

Mun ote lipsuu, enkä mahda sille mitään. Tällä tarkoitan pääasiassa otetta todellisuuteen. Ehkä asiaan tällä hetkellä vaikuttaa se, etten saanut otettua aamulääkettä. Katoan omaan, synkkään maailmaani ja koen, ettei se haittaa. Se ei haittaa mua ollenkaan. Siellä on turvallisempaa, kuin ns. oikeassa maailmassa. Mikä on oikea ja mitä ei, en tiedä. Hukun ajatuksiin, tunteisiin, tekoihin. Tekoihin asti en ole vielä päässyt, mutta eiköhän sekin tule aikanaan. Ne viillot, se kipu, hyvänolontunne, jota seuraa tyhjä fiilis. Olis sekin helpompi tila, kuin tämä, missä tällä hetkellä kellun.

Maanantaina on seuraava terapia-aika. Siihen tuntuu tällä hetkellä olevan ikuisuus. Myös käsitys ajasta tuntuu absurdilta, se on vain joku ihmisten määrittelemä käsite, jolla mitataan, kuinka pitkä väli eri tapahtumista on. Tällä hetkellä koko käsite kuullostaa jotenkin...hullulta? Vai olenko se minä, joka tässä hullu on? No, jokatapauksessa, "aika" kulkee todella hitaasti. Käytän kaiken "ajan" johonkin ihan turhaan, makaan sängyllä, istun tietokoneen edessä ja selaan älyvapaita sivustoja. Mistä päästäänkin siihen, kuinka koko internet tuntuu sen "ajan" kanssa jotenkin absurdilta ajatukselta. Kaikki tuntuu absurdilta.

Olenko olemassa, mistä voin saada varmuuden siitä? Onko kukaan totta? En todella tiedä.

63rd. Think something dark's living down in my heart

"Emmä itke mulla on vaan roska silmässä." 

"Ei mulle kuulu oikein mitään ihmeellistä."

"Ei mulla oo ollu harhoja nyt pariin viikkoon."

"Ei mulla oo ollu itsetuhosia ajatuksiakaan nyt viime aikoina kovin paljoa."

"Emmää tiiä."

"I feel like I should be dead. Anxiety changed to dissociation, unreal feeling. 

I am not alive, I am not alive, I am not alive." 

- Nyytin henk. koht. tumblr / 24.2.2015 -

Emmää osaa sanoo oikein mitään. Valehtelen itselleni ja muille, että kaikki on hyvin, vaikka eihän se niin ole. Viikkokortit täyttyvät kolmosista, nelosista ja vitosista (jonkin verran (3), paljon (4) ja erittäin paljon (5)), mutta toistaiseksi itsetuhoisuuden kohdalla lukee vielä "-numero-, ei", mikä tarkoittaa sitä, että itsetuhoisia ajatuksia on, mutta en ole mitään vielä(kään) tehnyt. En tajua, kuinka selviän päivistä ilman viiltelyä, hakkaamista ja/tai raapimista. Yleensä nukkuminen helpottaa hetkeksi oloa, mutta pidemmällä aikavälillä olo vain siirtyy eteenpäin sen kymmenen viiva kakstoista tuntia. Odotan vain kauhulla sitä päivää, kun ihan kaikki romahtaa päälle, nämä tunteet ja muu paska.

Oon alkanu ajattelemaan aina välillä, että joku demoni on ns. muuttanut (en keksi järkevämpää verbiä) mun kehooni; että joku paha on mun sisässäni. Se joku paha syöttää mun päähäni näitä ajatuksia, ei saa syödä lääkkeitä, ei ruokaa, koska ne on myrkytettyjä. Se joku paha haluaa mut kuolleena tai silputtuna. Tuntuu, että mua tarkkaillaan jatkuvasti, ne kirjaa ylös, mitä teen tässä ihmiskokeessa. Kuinka epäonnistun kaikessa, mitä teen. Tää kaikki tuntuu vaan näytellyltä esitykseltä, kaikki on ennalta määrättyä. Mikään ei oo sattumaa, "sattumatkin" on suunniteltua. Oon niin sekasin näitten harha-ajatusten ja konkreettisten näkö- ja kuuloharhojen kanssa. Musta nyt tuntuu oikeesti siltä, että mun pitäis tappaa itteni. Mä en näe muuta keinoa pois tästä esityksestä.

Mun on pakko hakee ehkä se viimenen pami, yrittää auttaisko se jotain. Epäilen. Mä vaan en kestä tätä oloo enää enempää. 

62nd. I was deep underground

"The tone of the voices became more violent, they need/want to see my blood flowing out of my skin or something bad will happen. I’m fighting to get out of the urges of slicing through my flesh and it’s really really tough." 

21.2.2015 Nyytti

Mä en tajua, mistä nää mieliteot tulee. Mun tekee tällä hetkellä niin kovasti mieli tukeutua terän tuomaan helpotuksen tunteeseen, siinä mielessä, että nää äänet hiljentyis hetkeksi. Edes hetkeksi. En kestä tätä oloa ja näitä haukkuvia ääniä, en pysty oikein puhumaan kenenkään kanssa (etenkään näin livenä) ja sitä kautta saamaan helpotusta. Musiikin kuuntelu ei auta, kanien paijaaminen ei auta, lukemisesta ei tuu yhtään mitään ja Netflixiä en voi katsoa, koska toiset kattoo sitä alakerrassa, enkä halua liittyä heidän seuraansa. Mihinkään en voi soittaa, koska ahdistaa liikaa ja en halua vaivata A:ta, koska se on sen poikaystävän perheen luona ja hänellä on omiakin ongelmia. Haluaisin vaan niin kovasti viiltää jonkun valtimon/laskimon auki, nähdä, kun se veri ryöppyää ulos ja saisin hetkellisen hiljaisuuden. Ei mulla ole oikein mitään vaihtoehtoja, paitsi mennä nukkumaan, mutta en usko että kykenen vaipumaan uneen kun ajatukset laukkaa ympyrää. Mulla on toki Diapameja vielä, mutta yleisissä tiloissa on jäljellä enään yksi kappale, enkä usko, että se tulee auttamaan mua... Jään vielä pähkäilemään tän asian kanssa, en viitsi kirjoittaa enempää. 

61st. I drift away, I'll drift away

Huudan sisäisesti, huudan apua, mutta kukaan ei vastaa. Kyyneleet valuvat poskipäitä pitkin ja tippuvat suoraan syliini. En tiedä taaskaan, mistä tämä tällainen olo johtuu, minulla on vain niin paha olla. Ei suoranaisesti ahdista, minua ahdisti muutama päivä taaksepäin jatkuvasti, mutta nyt ei ahdista. On vaan paha olla, masentaa hirveästi. Kaikilla olisi niin paljon helpompaa, jos en olisi jatkuva taakka. Jos kuolisin pois, kaikilla olisi helpompaa. Mutta vieläkin, minulla on muutama syy elää, joten en päätä elämääni. Toistaiseksi. Toistaiseksi. Aina välillä minusta tuntuu, ettei niille syille antaisi tilaa, niille syille, minkä vuoksi vielä elän. Jos saatte kiinni tästä, mitä tarkoitan.

En ole muutamaan päivään nähnyt harhoja, muistaakseni. Aika tyhjä olo sen takia. Olen yksinäinen, samalla tavoin, kuin kirjoitin edellisessä kirjoituksessani. Päänsisäiset äänet karjuvat minulle, karjuvat, että olet surkea ja huono ja häpeä ihmiskunnalle. Että minua vahditaan, kameroilla ja ikkunan takaa. Huomioikaa samalla se, että huoneeni on toisessa kerroksessa. Tietenkin ikkunani vierestä kulkee portaat katolle, sitä pitkin ne pääsevät ikkunani taakse. Aivan. Juuri näin. Kameroita taas on joka nurkassa, minua vahditaan koneeni kameran kautta, nurkissa olevista mikroskooppisista kameroista, joita ei voi nähdä, kännykkäni kautta, kaikkialta. Mutta silti en myönnä itselleni, että olen vainoharhainen. Ulkona kulkiessani perässäni kävelee joku, yleensä edelleen se sama mieshahmo, josta olen myöskin maininnut täällä. Se sama, joka karjuu ja huutaa minulle pääni sisällä itseni hokiessa eieieieieiei lopeta! Kuulen usein kuitenkin useammat, kuin yksien jalkojen tuottamat äänet, eli siellä on toinenkin, jota en tunne. Joku tuntematon hahmo, johon en ole tehnyt ns. tuttavuutta. Ne ovat reippaat, nopeasti kiihtyvät jalat, jotka minua seuraavat, tuntemattomat sellaiset, jotka lähtevät jahtaamaan minua, jos alan kävelemään nopeammin ja nopeammin.

Nyt on hiihtoloma, sisko on kotona. Ja hiihtoloma meinaa myös viikon taukoa terapiasta ja fysioterapiasta. Mua ehkä sittenkin vähän ahdistaa, edellämainittujen takia. Tauko. Lääkäriäkin näen vasta 9.3., jossa mulle 98% varmuudella vaihdetaan se Leponex, koska nämä (vaino)harhat eivät tahdo millään kadota nykyisellä lääkityksellä. Myös vanhemmat tulevat sille käynnille mukaan, eli hekin pääsevät pettymään minuun kuulemaan nykyisestä tilanteestani. Mulla oli vielä jotain muutakin kerrottavaa, mutta en nyt juuri tietenkään muista, mitä tärkeää se oli... Noh, tulen muokkaamaan tätä tekstiä, jos muistan sen, antaa nyt asian olla toistaiseksi.

I am alone, you win again, 

I'm paralyzed

I drift away, I'll drift away, 

Am I asleep yet

- Lisa Germano - ...A Psychopath -

60. They’re just living in my head

Hajottaa. Pikkuhiljaa alkaa tuntumaan, että todellisuuden taju alkaa kaikkoamaan. Hengitän sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Olo ei helpotu, vaan hengitys alkaa menemään omalla tahdillansa, nopeasti ja tiiviisti. Sisään ulos sisään ulos sisään ulos sisään ulos. Ahdistus vierii päälleni ja hengitys jatkaa tihenemistään. Kyyneleet tekevät tuloaan kyynelkanavista ja vierivät alas nenän pieltä suun vierestä leualle ja alas. 

Alan kyseenalaistamaan tuttuja ihmisiä. Onko äiti oikeasti olemassa? Onko se vain harhaa? Entä pikkusisko? Isä? A? Täti? Kummipoika? Kuka on totta ja kuka ei? Onko kaikki näytelmää, elokuvaa, jossa toimin surkean ihmisen roolissa? Onko elämämme jo etukäteen määritelty? Minusta ainakin tuntuu, ettei minun ole tarkoitettu elävän kovin pitkää elämää. Ahdistaa. Onko se totta? Onko se oma vai toisen tuntema tunne, jonka tunnen itsekkin? Ajatuksissa elää kaksi henkilöä, toinen on minä ja toinen joku mies, joka käskee tekemään asioita. Pahoja asioita. Viiltämään ja tappamaan, tappamaan itseni tai joku muu. Elän vain pääni sisällä. Sen ulkopuoleiset asiat eivät tunnu enää todellisilta. On vain minä ja minun pääni. 

Toisaalta tajuan psykoottisuuteni, toisaalta tuntuu, ettei sitäkään ole olemassa. Olen kuullut monesti sanottavan, että olen sairaudentunnoton. Niin kai olenkin? Kai? En tiedä. Niin lukee papereissani. Luin omakannasta eilen asioita, joita lääkäri oli kirjottanut minusta. Siellä ainakin luki, että olen sairaudentunnoton. Mutta onko lääkärini olemassa? Ehkä, ehkei. En tiedä sitäkään. En varmaksi. Mutta huomenna pitäisi soittaa hälle. Käyn keskustelua päässäni. Miten aloitan puhelun, miten hän kysyy, kuinka minulla menee, onko psykoottisia oireita, vastaan että kai on, en tiedä enää mikä on totta ja mikä unta, ne sekoittuvat yhdeksi kasaksi. Sitten lääkäri toteaa, että jaahas, mitäs tehtäisiin asian suhteen, totean itse takaisin, että enpäs tiedä. Sitten tulee pitkä hiljaisuus. Sitten kysyn, milloin meillä on seuraava aika ja lääkäri sanoo, että pitkän ajan päästä, ehkä kuukauden tai jotain. Sitten sanon, että kuinka pärjään niin pitkään ja lääkäri sanoo, että enpäs tiedä. Sitten lopetamme puhelun. Sellaista. 

Kaipaan jotain seuraa, mutta mistä voin olla varma, että toisessa päässä oleva henkilö olisi totta. Olen kyllä nähnyt esimerkiksi A:n keskustelevan tuttujeni kanssa, joka vakuuttaisi, että hän olisi olemassa. Mutta toisaalta, mitä jos kaikki tuttunikin ovat vain harhaa... Olen aika hukassa oman pääni kanssa. Taas. 

Those who are dead are not dead 

They’re just living in my head 

And since I fell for that spell 

I am living there as well

- Coldplay - 42 -

59th.

Ahdistus tuppaa joka nurkalla vastaan. Yritän paeta sitä musiikin avulla, mutta onnistumatta. Itkettää. Tahtoisin vain lopettaa tän tuskan, mutta en voi. En kykene. Mulla ei ole mitään varmaa keinoa, en haluaisi palata takaisin tuskaiseen elämään. Enkä voisi tehdä sitä perheelleni, muutamalle kaverilleni, mitä minulla on. En ainakaan vielä.

Tekee ihan hirvittävän paljon mieli viillellä. En muista, millon viimeksi tämä halu olisi ollut näin vahva. En edes tiedä, onko kyseinen mieliteko oma ajatukseni vai pääni sisään syötetty ajatus. "No mutta mikset sitten viillä, jos sun niin tekee mieli?" kysyy seuraava ajatukseni. En tiedä siihenkään vastausta. Mulla ei ole mitään hyvää syytä olla viiltelemättä. Mutta toisaalta mulla ei ole mitään hyvää syytä miksi viiltelisin. Se helpottaisi oloa? En tiedä, uskonko tuohon väittämään. Se irrottaisi jatkuvasta epätodellisesta ja ahdistuneesta olosta? En tiedä, uskonko tuohonkaan väittämään. Tuskin se epätodellista oloa parantaisi? Enpä tiedä sitäkään. Haluaisin joka tapauksessa viiltää ihan hirvittävän paljon. On tässä kulunut nyt jotain vähän alle viisi kuukautta ilman terää. En vain näe mitään hyvää syytä olla viiltelemättä.

Pohdin ja punnitsen eri asioita, ollakko viiltelemättä vai ei, tehdäkkö itsemurha vai ei? Haluanko todella lopettaa elämäni, koska ääni päässäni käskee tekemään niin? En edes tiedä, onko se ääni tosiaan omani vai jonkun muun. Tuntuu, että sekoan hetkellä millä hyvänsä, tai mistä tiedän, ettenkö olisi seonnut jo. Epätodellinen ja ahdistunut olo vain jatkuu pahempana ja pahempana. Syöksykierre.

58th.

Ahdistaa ja ei ahdista. Ahdistaa ja ei ahdista. Ahdistaa ja ei ahdista. 

Olot vaihtelevat epätodellisesta ahdistuneeksi ja takaisin epätodelliseksi. Pohdin, onko tämä kaikki mennyt vain unta, vai onko menneet tapahtumat oikeasti tapahtuneet. Aamuisin sekoan unen ja todellisuuden kanssa ja iltaisin uppoudun epätodellisen olon maailmaan. Oli olo mikä tahansa, olen yksin(äinen). Kukaan ei piittaa minusta, ei ainakaan enää. Enkä minä vuorostani piittaa oikein kenestäkään. Kuullostaa jotenkin todella itsekkäältä, mutta se on todella kaukana siitä.

Tuiotan tyhjään ja havahdun, kun joku puhuu minulle. "Anteeksi voitko toistaa?" kysyn uudelleen ja uudelleen, kunnes toinen luovuttaa ja me kummatkin annetaan asian olla. En ole ½ päivästä läsnä tässä maailmassa, vaan elelen omien ajatuksieni keskellä. "Turha paska laiska viiltele / tapa ittes" toistuu ajatuksissani. "Et ansaitse elää, etkä kuolla, kuolema on helpottava asia, ansaitset kärsiä." "Saatanan läski älä syö."
"Ihan sama", totean. 

Toisaalta vielä siitä yksinäisyydestä. Kaipaan välillä ihmisseuraa, ihan fyysistä läheisyyttä, mitä harvoin myönnän itselleni. Koen itseni aseksuaaliksi, minua ei kauheasti seksi kiinnosta, mutta sellainen jonkinsortin läheisyys jonkun kanssa...en tiedä.

Mua alkaa vähitellen itkettämään. Eilen illalla itkin taas varmaan puoli tuntia, koska halusin kuolla. Alla oleva kuva kuvastaa mun ristiriitaisia fiiliksiä aika hyvin. Olisiko nyt neljä vai viisi vuotta, kun olen sairastanut jotain psyykkistä sairautta. Masennusta pääasiassa, jossa joukossa on psykoottisia oireita, kuten vainoharhaisuutta ja aistiharhoja. Taino, se skitsofrenia ilmeisesti tuli nyt papereihin. En oikein tiedä, mitä ajattelisin asian suhteen. Harmittaa ainakin, että mulla on mennyt niin paljon asioita sivusuuhun, kuten vaikka viimepäiväiset penkkarit, abishow ja abiristeily. Lukiossa en tutustunut oikein kehenkään, tunnen A:n kautta muutaman, mutta itse en tutustunut kehenkään. Olenko oikeasti niin hirveä ihminen, ettei kukaan halua tutustua muhun? Näin ainakin mun pää sanoo. Tiedä sitten totuudesta...

Itsetuhoisia ajatuksia on epätodellisen olon lisäksi aika paljon. En toistaiseksi ole sortunut mihinkään, mutta olo on aikalailla jatkuvasti sellainen, että pitäisi tehdä jotain pahaa itselleni. Ahdistuskaan ei oikein tahdo lähteä millään tekemisellä, eikä tämä kirjoittaminenkaan ole toistaiseksi helpottanut oloa mihinkään suuntaan. Maanantaina olisi terapia, mutta en tiedä jaksanko mennä sinne. Jos olo on tällainen, niin taitaa jäädä terapiat väliin. Motivaatiota terapiaa kohtaan ei oikeastaan ole, ja en tiedä, onko siellä käymisestä mulle mitään hyötyä.

Tekee vaan niin kovin mieli satuttaa.

57th. Kotona

Tosiaan, tänään kello 15.15 astelin ulos osastolta. Puoli kolmeksi oltiin sovittu vanhempien (taino äiti siellä vaan oli paikalla) ja osastolääkärin kanssa tapaaminen, jossa mut kirjattiin ulos. Ilmeisesti papereihin tulee skitsofrenia ja oon osittain helpottunut, että diagnoosi vakiintuu siihen, mutta toisaalta kys. sairaus on sitten mukana lopunelämää. Kuullostaa mun korvaan jotenkin niin "lopulliselta", mutta ehkä sen sairauden kanssa oppii elämään.

Osastoelämä oli melkoista vuoristorataa; välillä meni ihan hyvin jopa, ajatukset eivät piinanneet niin huomattavasti ja halusin palata kotiin; välillä meni todella huonosti, itsetuhoisia ajatuksia oli todella paljon, olin harhainen ja itkin huoneessani sen puoli tuntia, kunnes tuli epätodellinen ja väsynyt olo. Mitään lääkkeitä (no ketiapiinia mutta se ei mun kohdalla auta) ei tarjottu kovaan ahdistukseen, vaan jouduin kärvistelemään itsekseni tai hoitajan katseen alla sen aikaa, mitä se ahdistus kesti, eli parhaimmillaan koko illan. Toisaalta kyllä ymmärrän bentsojen "vaarallisuuden" jos niitä käyttää pitkään, mutta en toisaalta tajua, että jos osaston valvotuissa oloissa hoitajan katseen alla mikään (hengitysharjoitukset, television katselu, sudokujen tekeminen, ulkoilu ja hoitajan kanssa keskustelu) ei tahdo auttaa oloon, niin miksi ihmistä täytyy kiduttaa tuskaisella ololla, jossa on todellakin valmis tappamaan itsensä, että pääsisi tilanteesta eroon. Ymmärrän toki senkin, että mulla on ikää vielä sen verran vähän, ettei niitä välttämättä haluta tarjota näin nuorelle. Ja toisaalta Diapamista ei ollut silloin maanantai-iltana mitään hyötyä, vaikka nappasin niitä kaksi, niin en sitten tiedä.

Jatkosta voin kertoa täällä sen verran, että oli puhetta, että jos tilanne kärjistyy takaisin samaan, kuin viikko sitten, voin palata osastolle ja nyt avohoidossa keskustellaan, menisinkö kuntoutusosastolle. Näen AM:ia ilmeisesti kuukauden sisällä / päästä, jolloin katsotaan myös sitä, kuinka lääkkeet ovat toimineet, ja jos ne eivät ole auttaneet vainoharhaisuuteen ja muihin harhoihin, vaihdetaan lääke Leponexiin. Että tällaista. Mulla teetettiin osastolla myös psykologin testaukset, joidenka palauteaika on tasan viikon päästä. En muista mainitsinko asiasta jo edellisessä postauksessa, mutta mainitsinpas nyt sitten toiseenkin otteeseen.

Eipä mulla nyt muuta.

56th. Osastokuulumisia ja Vantaan matkaa

Heti aluks sanon että en kauheasti jaksa oikolukea tätä tekstiä niin tää saattaa olla sekavahko. Ollaan matkalla perheen kanssa Vantaalta kohti osastoa, ja tää matka meni ihan hyvin, lukuunottamatta muutamaa hetkeä. Nää matkat autolla paikasta a paikkaan b ja päinvastoin on ahdistanut, koska ei oo kauheesti mitään häiriötekijöitä vaan ajatukset saa kulkee mihin sattuu. Osastolääkäri ei määrännyt mulle mitään tarvittavia, joita voisin ahdistuksen tullessa saada, joten mulla ei ole oikein mitään keinoja helpottaa iltaista hyvin kovaa ahdistusta ja levotonta oloa. Muuta kuin juttelua, mistä päästäänkin eiliseen iltaan.

Eilen illalla koin jonkinlaisen psykoottisen kohtauksen, jossa musta mm. tuntui, että kaikki mulle tarjottavat ruuat, juomat ja lääkkeet olisi myrkytetty, näin, kuulin ja tunsin harhoja ja tuntui, että mun ajatuksia luettaisiin ja että mua tarkkailtaisiin ulkoa käsin. Kirjoitin pitkän pätkän sekavaa tekstiä, jota en enää tänään tunnistanut omakseni. Näytin sitä lappua eilen kohtauksen aikana toiselle oma hoitajalle, naiselle, joka sen luettuaan ei kommentoinut lappuun liittyen mitään, vaan tyynesti jatkoi tyyliin säästä puhumista. Olimme siis hetken ennen lapun antamista jutelleet esim. tän päivän reissusta ja perheestäni ja kerrottuani ahdistuksestani hän vain jätti asian huomioimatta ja näytettyäni pitkän henkisen taistelun jälkeen sen edellä mainitun lapun, jolloin hän juurikin jatkoi "positiivista höpinäänsä", täysin välttäen sanomasta sanaakaan, joka helpottaisi oloani. Aloin itkemään ja pian itkuni aloituksen jälkeen hän nousi ylös ja totesi hakevansa minut tunnin päästä olevalle iltapalalle. Sain hirveän ahdistuskohtauksen oven suljettua ja itkinkin ja hyperventiloinkin siinä reilut 40 minuuttia, kunnes soitin kaverille hädissäni. Hän ei vastannut heti, vaan soitti pian ensimmäisen soittoyritykseni jälkeen takaisin, joka sitten helpotti oloani. En vain tajua kuinka tuollaiset ihmiset voivat olla hoitajina psyykkisesti sairaille ihmisille....

Nyt toivon, että miespuolinen oma hoitajani olisi paikalla , kun saavumme osastolle, jotta saisin pureutua asian tiimoilta paremmin. Onneksi minulla on myös ymmärtävä ja hyvä mieslääkäri, jonka kanssa tulen hyvin toimeen. Vielä ei ole varmaa, kauanko olen osastolla, mutta se selviää todennäköisesti maanantaina. Psykologin testeihin mut pistettiin ja ne kestävät tiistaihin asti. Oloni ei ole helpottunut toistaiseksi juurikaan, vaan itsemurha ja viiltelyajatuksia on melkein jatkuvasti, enkä koe, että elämällä olisi minulle enää annettavaa. Olen myös melko alavireinen, nukun ainakin 10 tuntia yössä/päivässä eikä energiaa esim. ulkoiluun ole hirveästi. Ruokahalukin on vähentynyt ja skippaan päivässä yleensä yhden aterian, yleensä iltapalan, mutta toisanaan välipalan. Harhoja on ollut jonkin verran, pääasiassa olo on kuitenkin vainoharhainen. Tällä hetkellä tietääkseni minulla arvellaan olevan skitsofrenia, josta on ollut avohoidossakin vähän puhetta.

Kauhea avautuminen taas, mutta se helpottaa hiukan oloani. Teitä on kertynyt nyt tasan 20 seuraajaa, kiitos hirveästi <3 Taidan jatkaa musiikin kuuntelua, osastolle on vielä reilu tunti matkaa. Kirjoittelen taas jos tulee jotain kerrottavaa tai kunhan kotiudun. Kiitos ja näkemiin. Ja anteeksi mahdollisista kirjoitusvirheistä.

55th. Osastolla

Eilen illalla olo kärjistyi niin ahdistuneeksi (vaikka olin ottanut muutaman pamin), että mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyytää vanhempia viemään mut päivystykseen. En jaksa nyt kertoa enempää päivystysasioista, mutta olen nyt osastolla turvassa itseltäni. Itsetuhoisia ajatuksia on vieläkin todella paljon, mutta ainakin pääsen keskustelemaan asioista heti, jos tulee tarve. Vielä ei ole mitään tietoa, kauanko täällä olen, mutta päivystävä lääkäri puhui jotain seuraavasta torstaista, jolloin minulla on useampi tapaaminen keskustassa. Saa nähdä.

Kunhan tulin ilmoittamaan että hengissä ollaan.

54th. And still those voices are calling from far away

"Mee päivystykseen jos sulle tulee oikein ahdistunut ja huono olla." 
"Koeta pärjäillä."

Näihin sanoihin päättyi H:n kanssa käyty puhelu. En voi uskoa, että mut jätetään melkein tyhjän päälle, kun ajattelin, että H pyytäisi / käskisi minut suoraan päivystykseen. Tekis vaan mieli viiltää reisivaltimot auki ja vuotaa kuiviin. Ehkä teen niin, että joku uskois mun pahaa oloa. En voi uskoa myöskään sitä, että mulle tyrkätään vaan lääkkeitä käteen ja sanotaan, että käytä tarpeen tullen. Lääkkeitä, jotka eivät edes auta kuin tunniksi pariksi. Otin tunti sitten Diapamin, ei mitään muutosta vieläkään, haluan edelleen aktiivisesti tappaa itseni ja viiltää juurikin ne suonet auki. Itkettää ja ahdistaa ihan hirveästi. En vaan tajua, en tajua mitä tapahtuu mun kehossani, sekoan ihan kohta näihin tunteisiin. Oon ihan hukassa.

53rd. No matter how he tried he could not break free

Kotona yksin tai seurassa:

- ”Oot turha paska kuolisit jo pois.”

- ”Kukaan ei välitä susta sulla ei ole mitään merkitystä.”

- ”Viiltelisit nyt edes vähän, muutama pintanaarmu, raavi edes tai lyö itseäsi tai tukehduta.”

- ”Oot ruma vastenmielinen paska susta ei oo mitään hyötyä kenellekkään kukaan ei tuu ikinä pitämään susta.”

- ”Oksenna se syöty ruoka pois sä et halua olla yhtään lihavempi kun mitä oot kai muistat kun sulle on sanottu että sun pitäis laihduttaa, no etkö nyt vois näyttää niille että oot vahva laihduttaja.”

                     

Kaupassa tai muualla ulkona yksin tai seurassa:

- ”Ne seuraa sua, ne tarkkailee, tuiottaa sua, sä olet kamala ihminen ja ne näkee sen susta.”

- ”Ne haluaa sulle pahaa, ne tappaa sut, juokse karkuun, pakene pois paikalta.”

- ”Saatanan idiootti ei saa itkeä oot ihan nolo jos purskahdat itkuun.”

- ”Et varmaan osta tota kato nyt kuinka lihava oot jo valmiiks saatanan ylipainoinen paska laihduttaisit muutaman kymmenen kiloa pois tota rasvaa mikä on sun mahassa ja reisissä.”

Hukun päivittäin näihin ajatuksiin, eikä tässäkään ole kuin vasta murto-osa niistä, mitä saan kuulla pääni sisällä. En tunnista, tai ehkä paremmin sanottuna tiedosta, ovatko ajatukset omiani vai jonkun muun syöttämiä. Pääasiassa mun pääni sisällä on negatiivinen ääni ja sitten joku neutraalihko ääni, joka yrittää tsempata, mutta harvoin voittaen negatiivisen äänen. 

Sain AM:lta ja H:lta viikkokortin täytettäväksi. Toistaiseksi numerot ovat alakulon ja surun ja itsetuhoisten ajatusten kohdalla ovat 4-5, eli toisin sanoen niitä esiintyy todella paljon. Tuntuu, että eläisin jatkuvassa sumupilvessä, hyvin sankassa sellaisessa. Toisanaan ajatukset ovat selkeitä, mutta yleensä asia on niin, että ajatukset vastaavat juuri sitä ympäröivää sankkaa (negatiivista) sumua. Kuuntelen Pink Floydin Hey You:ta repeatilla, ne lyriikat vastaavat aika hyvin mun oloani, samoin kuin saman bändin Comfortably Numb on aika jees. 

Diapameista sen verran, että ne auttavat ehkä kolmeksi neljäksi tunniksi silleen, että ne lisäävät ajatusten sumuisuutta, jolloin olo on todella turta (ehkä näin on tarkoituskin?) ja sitten olo tulee hissukseen takaisin vielä pahempana. Ajattelin, että ottaisin tänään illalla vielä toisen pamin, jotta näen, auttaako se unensaantiin ollenkaan. Viimekin yönä heräilin moneen otteeseen, eli ilmeisesti melatoniini ei tehoa yhtä hyvin kuin Ketipinor. Mutta joo... Kotona vielä ollaan, oon meinannut muutamaan otteeseen jo mainita äidille, että harkitsen päivystykseen lähtöä, mutta asia on sitten jäänyt kertomatta. Mietin, että voisin tulostaa näitä kirjoituksiani ensi lääkärikäynnille, koska tiedän, että asioista suoraan kertominen on todella hankalaa. Itsetuhoiset (viiltely ja itsemurha) ajatukset ovat pysyneet aikalailla samalla tasolla, kuin mitä olen tässä viimepäivinä kirjoitellut ja olen harkinnut tosissani osastolle menoa, jos lääkäri vain yhtyy mielipiteeseeni osaston tarpeellisuudesta.