45th. New Year

Tuun jo näin etukäteen toivottamaan kaikille hyvät uudet vuodet ja näin. :3 Toivottavasti seuraava vuosi on parempi (tai yhtä hyvä) kuin tämä vuosi on ollut. En kauheasti jaksa elätellä enää toiveita paremmasta vuodesta, ja taitaa toivomuksetkin jäädä suosista tekemättä, kun tiedän, etten toivoisi mitään kauhean mukavaisaa ainakaan tällä mielellä ja mielialalla. Huominen päivä taitaa mennä pelatessa uudella ps3:lla GTAV:sta ja illemmalla oon menossa pitkän ja hartaan pohdinnan (henkisen taistelun) seurauksena A:lle ja sen poikaystävälle viettämään rauhallista vuodenvaihtumista kera pienen määrän alkoholia ja raketteja (jee).

44th. Mihin tää vuosi katosi?

Oma jouluni meni ihan hyvin jopa? Riippuu tietenkin, keneltä kysytään. Itsestäni tuntuu, että päivä meni aika sumussa, mutta mieliala ei ollut niin karsean apea, mitä oletin, että tulisi käymään. Vietin jouluni pääasiassa perheeni (isä, äiti, sisko, kaksi kania) kanssa, mutta kuuden jälkeen mukaan liittyivät tätini perheineen sekä mummuni ja seinänaapurimme. En ollut läsnä todennäköisesti edellisten joulujen vuoksi (syömishäiriö ja psykoosi joulut takana kahtena edellisvuotena) ja koska joukossa oli illalla mukana todella paljon väkeä. Jouluaika on muutenkin ollut aika hankalaa aikaa yleensä ottaen. Seuraavat pari kappaletta ovat selitystä mitä tein jouluna, eli jos ei kiinnosta, skippaa suoraan viimeiseen kappaleeseen. :)

Päivä sujui likimiten näin: aamulla heräsin kahdeksan maissa, makasin sängyssä vielä tunnin puolitoista torkkuen. Nousin ylös, puin uuden kettuneuleen ja legginssit päälle ja menin keskikerrokseen katsomaan, onko isä noussut jo tekemään riisipuuroa. Katselin hetken aikaa Joulupukin kuumalinjaa, kuten perinteisesti teen. Söin riisipuuroa puolikulhollista kanelilla ja sain nauttia sen ilman syömishäiriön rippeiden haukkumisia. Sitten on maaginen tyhjä aukko muistissa, en muista ollenkaan mitä puuhasin noin tunnin ajan. Tulin yhdentoista maissa lueskelemaan blogien joulutoivotuksia, toivottelin teille hyvät joulut ja menin katsomaan Lumiukon ja sen jatko-osan. Kävin suihkussa ja saunassa ja menin auttamaan ruuanvalmistuksessa.

kuva (c) Nyytti

Sitten syötiin ja söin kaksi täyttä lautasellista ruokaa (hyvästi painonpudotustavoitteet nyt on joulu, ja syömismörkö tahtoi tunkeutua seuraan mukaan, mutta syrjäytin sen heti alkutekijöissä tiimistä pois). Avattiin lahjat ja sain mm. 60€ rahaa, uudet ruudulliset pyjamahousut (kuvassa yllä), HH!:n uusimman levyn, sukkia ja ihmisen anatomia -kirjan, sekä suklaata. Napostelin suklaata ja vietin about tunnin koneella selaillen, kunnes lähdimme haudalle viemään kynttilöitä ja tädille tapaamaan joulupukkia. Tädiltä sain lahjaksi muumikirjan Näkymätön lapsi. Palasimme takaisin meille nauttimaan naapureiden ja mummun ja tädin porukan joukoin nauttimaan 15 eri juustolajikkeesta, sekä juustokakusta, pipareista ja glögistä. Tässä vaiheessa alkoi jo melkein oksettamaan päivän aikana syöty ruoka, mutta sain pinnisteltyä itseni pitämään ruuan sisällä. Vuoteen ei ole käynyt mielessäkään ruuan oksentaminen, joten tilanne oli itselleni jollain tavoin hämmentävä. Otin noin kello 23.00 iltalääkkeet ja nukahdinkin yllättävän pian tapahtumarikkaan (rankan) päivän jälkeen.

kuva (c) Nyytti (epäilyttävä makkara oikeella alhaalla on saaristolaisleipä!) 

Uusivuosi on pian ohitse ja olen ihan ihmeissäni, kuinka tämä vuosi on kulunut. Vuoden aikana on ehtinyt kuitenkin tapahtumaan paljon edistymistä, mutta myös takapakkia. Olen viettänyt vuoden aikana kuukauden osastolla ja puoli vuotta sairaslomalla, nähnyt ja kuullut harhoja ja ollut näkemättä ja kuulematta harhoja, voinut paremmin ja voinut huonommin, nukkunut ja ollut nukkumatta, viillellyt ja ollut viiltelemättä, ja jaksanut sosialisoitua ja olla sosialisoitumatta. Voin kertoa, että edistymistä on tapahtunut vuosi sitten tapahtuneen psykoosin jäljiltä ja vointi on ollut ihan siedettävä näinä päivinä. Osaan kertoa paremmin tunteistani ja tunnistan niitä huomattavasti paremmin, kuin vuosi sitten. Sain tästä samasta asiasta paljon kommenttia osastolla monelta taholta. Lisäksi impulsiivisuuteni itsetuhoisuuden kanssa on kokenut paaaaljon edistymistä, olenhan ollut päälle kolme kuukautta, pian neljä kuukautta, ilman terää! Ei kuitenkaan kulu päivääkään, kun en toimisi itsetuhoisesti, vain vähemmän vakavalla tavalla. Alan vähitellen tuntemaan pitkittyneen sairauteni, eli olen edennyt sairaudentunnottomuudestakin eteenpäin. Takapakit ja edistyminen kuuluu jokaisen mielenterveyspotilaan etenemiseen, niiltä ei voi välttyä missään tapauksessa. Kuitenkin, saatte olla ylpeitä itsestänne, että olette elossa, olette selvinneet taas yhden vuoden! Merkitsette läheisillenne varmasti paljon, ja jos kukaan muu välitä, niin minä välitän. Jokainen henki on tärkeä. Muistakaa se.

43th. Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa

Toivottavasti teillä on enemmän joulumieltä kuin itselläni. :) Yritän näin "joululomalla" olla stressaamatta blogin kirjoittamisesta, eli toisin sanoen saa nähdä, pidänkö taas muutaman viikon paussin, vai innostunko kirjoittelemaan enemmän. Joka tapauksessa hyvää ja lahjarikasta joulua kaikille lukijoille ja muille tänne eksyjille! ♥ Nauttikaa ruuasta ja älkää antako matalan mielialan tai syömishäiriön estää joulusta nauttimista! 

42th. We sleep inside of this machine

Syvimmät pahoitteluni, etten ole jaksanut kirjoittaa taas pariin viikkoon. Olo on ollut todella vetämätön ja tunnen itseni zombiksi. Yritän tarpoa viimesillä voimillani hangessa eteenpäin siinä onnistumatta. Mun on moneen otteeseen pitänyt kirjoittaa tänne, mutta kaikki sanat tuntuvat katoavan näppäimistöltä. Yritän nyt kirjoittaa jotain järkevää... Maanantaina oli aika lääkärille ja vanhemmat olivat mukana. Juttelimme (lääkäri siis kertoi ja itse olin koko ajan hiljaa) pääasiassa psykoottisista oireistani ja lääkehoidosta. Hiljaa sain mainittua, kuinka terapiassa oli ollut puhetta dissosiaatiosta, mutta lääkäri ei ottanut mitään kantaa asiaan, vaan antoi hoitajan kertoa vanhempien pyynnöstä, mitä dissosiaatio tarkoittaa ja lopuksi lääkäri totesi, että "kaikki ihmiset kokee dissosiaatiota". Itse tuiotin koko selostuksen ajan lattiaan miettien, että onko normaalia kokea olemassa olemmuutta liki jatkuvasti, siitä mitään tietenkään ääneen mainitsematta. Ajan ollessa melko lopussa keskustelu ajautui lopulta "tappeluun" minä versus kaikki muut. Menin möläyttämään jotain ettei minulla ole enää toivoa ja että lääkkeet eivät auta minun kohdalla ollenkaan psykoottisiin oireisiin. Siitähän sitten porukka innostui "takomaan toivoa päähäni" ja lääkäri koetti saada minut ymmärtämään, ettei minulla ole yritetty kuin yhtä psykoosinestolääkettä aiemmin. Minua alkoi vain itkettämään koko keskustelu ja lähdin ulos hokien päässäni "tapa ittes susta ei oo mihinkään oot kroonistunut paska oot turha ei sulla ole mitään toivoa tapa ittes viiltele tapa ittes viiltele tapa ittes." Seuraava lääkäriaika onkin sitten vasta joskus tammikuun lopulla.

Koulun pitäis alkaa 19.1.2015, mutta musta kyllä tuntuu, etten mene sinne vielä(kään). Mulla ei vaan yksinkertaisesti ole energiaa opiskeluun. Nyt kaikki tulee sanomaan, että yrittäisit edes, mutta en vaan...voi. En kykene. Mun keskittymiskykykin lähentelee pakkasta ja moittivat harhat eivät edesauta asiaa ollenkaan. En vaan tiedä, että myönnetäänkö mulle enempää sairaslomaa. Toisaalta en tarvisi mitään myönnytyksiä lääkäriltä, sillä pian en kuulu mihinkään kouluun ja oon täysin vapaata riistaa sen suhteen. Joo mä tiedän, että yksin kotona oleminen ei edesauta mun kuntoutumista ollenkaan, eikä viikottaiset terapiakäynnit M:llä riitä sosiaalisoitumiseen. 

Olin toissa päivänä A:lla yötä, kun sen poikaystävä meni kotiinsa käymään yöksi. Oli ihan mukavaa, mun fiilis tosin ei ollut missään katossa, vaan aikalailla päinvastoin. Meinasin pariin otteeseen oikeesti pillahtaa vaan itkuun, kun en olisi jaksanut olla siellä. Sinnittelin kuitenkin yön yli (nukuin yllättävän hyvin) ja selvisin hengissä ja puhtain silmin. Katottiin elokuva, Lars von Trierin Antichrist, mistä tykkäsin, vaikka se olikin raaka ja siinä oli muutama seksikohtaus. Muutenkin suosittelen saman tekijän Melancholiaa, mikä kuvaa masentuneen ihmisen elämää ja maailmanloppua.

Koska mun pitäis pudottaa painoo (ylipainon puolella mennään), niin laitan sivupalkkiin ainakin toistaiseksi mulle tavoitteet siihen asti, missä olen ollut ennen syömishäiriötä. Tiedetään, että ylipainoa ei ole iiiihan hirveästi; tiedetään, että syömishäiriön riski on ex-syömishäiriöisellä korkea; tiedetään, ettei vaa'alla tule käydä päivittäin; tiedetään, että ihmisen paino voi olla eri ennen ja jälkeen syömishäiriön; tiedetään, että paino muuttuu iän mukana jne. En vain koe tätä kehoa omaksi ja olen saanut lääkäriltä kommenttia, ettei paino saisi nousta tästä kovinkaan paljoa. Vitun lääkkeet sanonpa vain. 

Oon miettinyt taas viimeaikoina paljon kuolemaa, mitä ns. toisella puolella on, ja oon päätynyt siihen, ettei siellä ole muuta kuin ikuinen pimeys.

Well, Jesus Christ, I'm not scared to die

I'm a little bit scared of what comes after

Do I get the gold chariot?

Do I float through the ceiling?

- Brand New - Jesus Christ -

41th. Hey You I Am Feeling Exhausted

Oon ihan lopputtoman uupunut. Kaikkeen oikeastaan. Se on pääsyy miksi en ole kirjottanut taas pariin viikkoon (?). Toinen on ideoiden puute. Kaikki teksti mitä tuotan, tuntuu aivan vastenmieliseltä. Tai siis...tuntuu, etten saa tuotettua järkevää tekstiä. Puhuessani tuntuu, etten osaa. En osaa suomea enää. Enkä muutakaan kieltä. Möngerrän jotain kummallista. Lääkäri sanoi kuitenkin, että puheestani saa hyvin selvää. Miksi minusta sitten tuntuu, ettei saa? En tiedä. Elän jatkuvassa epäluuloisuuden ja epätodellisen olon pilvessä. Sankassa sumussa. En osaa enää sanoin kuvailla, millainen olo minulla on. Jotain pahaa on tekeillä minussa, enkä saa kiinni, mikä tai kuka sen aiheuttaa. En tiedä, mitä pahaa, mutta ehkä se selviää ajan kanssa.

Vihdoin ja viimein terapiassa M otti esille dissosiaation. Olen vuoden odottanut, että joku sanoo, että saatan dissosioida.

"Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Psykiatriassa sillä tarkoitetaan sitä, että dissosiaation ilmetessä henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Dissosiatiivisia oireita ovat mm. psykogeeninen muistinmenetys (amnesia), oman itsen (depersonalisaatio, ks. «Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio)») tai tuttujen tai ympäristön kokeminen vieraana tai outona (derealisaatio), ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen ja vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta, joskus näkö- ja kuuloharhoina." - lähde Terveyskirjasto.

Itselleni tuttua ovat depersonalisaatio ja derealisaatio, sekä vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta että kuulo- ja näköharhat. Ensi viikolla seuraavalla terapia-ajalla käymme läpi dissosiaatiota vielä enemmän, sillä tänään aika loppui kesken. Aion lisäksi ensi viikon maanantaina ottaa kys. asian puheeksi lääkärin kanssa. Pitäisi saada sanottua lääkärille myös, ettei zyprexasta ole ollut kuin haittaa painonnousun, painajaisten ja harhojen takia, ja että terapeuttini suositteli minulle tarvittavaa lääkettä ahdistuksen hallintakeinoksi (otan vaikka sen pirun truxalin takaisin jos muuta ei irtoa). 

 

Ainut asia mitä nyt tarvitsisin, olisi iso hali. Tai terä. 

40th. I'm paranoid, looking over my back

Mua revitään henkisesti kahteen eri suuntaan. Toinen suunta on se valo tunnelin päässä, toinen suunta on ikuinen pimeys. Kas näin:

Anteeksi piirrustustaitoni eh.

Koen olevani enemmän pimeyden puolella tällä hetkellä ja suuntakin taitaa olla sinne päin. Äärimmäinen pimeys = kuolema. En usko että tämän vuoden puolella "ehdin" sinne saakka, muttah. Ei en saisi tavoitella kuolemaa... Yritän syrjäyttää tämän pahan ajatuksen, joka tyrkkii itseään joka välissä päähäni, mutta se on haastavaa. Viiltelyltäkin olen hienosti välttynyt. Tai hienosti ja hienosti, kun pää huutaa jatkuvaan tahtiin viillä viillä viillä, ja olen kuitenkin raapinut ja hakannut itseäni.

Kuten nyt päätellä saattaakin, vointi ei ainakaan ole kohentunut. Ilta-ahdistus on kovaa enkä mahda sille mitään, mitään muuta kuin nukkua. Nukahtamiseenkin menee ainakin puoli tuntia + 15 min puhelimen näpräystä ennen sitä (mikä ei tietenkään olisi kovin kannattavaa ennen nukkumaan menoa)... Tänään aloitettiin zyprexa, näin aluksi mielialaa tasaamaan ja kaiketi vähän ahdistukseenkin, myöhemmin ehkä kys. lääkettä käytetään psykoosinestolääkkeenä abilifyn ohella. En tiedä kuinka yleistä on pitää useampaa psykoosinestolääkettä samanaikaisesti? Voisi googletella.

Okei googlettelin ja ei mitään oikein löytynyt. Ehkä väärät hakusanat mutta noh, ehdin myöhemmin. Tällä hetkellä väsyttää vähän ja mikään ei oikein tahdo kiinnostaa. Eristäydyn. Katson paljon televisiota (Dexter jees) ja piirtelen jonkun verran, vietän puolet päivistä koneella. Ihmisten ilmoille mennessäni mua alkaa ahdistaan. En halua kertoa edellä mainitusta lääkärille tai terapeutilleni, koska he vain käskisivät mut johonkin ryhmään tai muuhun päivittäiseen aktiviteettiin, enkä millään jaksaisi sellaista tähän väliin. Pelkkä ajatuskin kouluun menosta ahdistaa hirveästi, ja äiti kuvittelee, että menisin aikuislukioon 19.1. (muistaakseni) alkaen, eieeieieiei.

Kuulin justiinsa kuinka siskolta kuullostanut ääni sano mun nimeni. Katoin taakseni ja sisko siellä oli, mutta selvästi ei kyllä kommunikoinut mun kanssa, vaan oli matkalla keskikertaan. Harhoja on muutenkin ollut jonkun verran ja päässä solvaa jatkuvaan vauhtiin miesääni. "Sinä oot huono." "Sinulla ei ole mitään merkitystä." "Sinä et ole olemassa." "Joku tarkkailee sua." "Sinun pitäisi tappaa ittes." Yöllä herätessäni kestää arviolta viisi sekuntia kunnes keksin jostain, että joku tarkkailee mua mun nukkuessani tai että mun huoneen nurkassa on mörkö. Oon todella vainoharhainen pimeällä ulkona tai sisällä, kuvittelen, että joku mieshahmo haluaa tappaa mut. En tajua edes, miksi kaikki pahat (aikeiltaan) harhat ovat miehiä, kun mitään traumaattista mulle ei ole muistaakseni tapahtunut miesten kanssa? En tiiä joo.

Kuulisin teiltä mielelläni, jos jolla kulla on kokemusta zyprexasta? Ja että onko täällä muitakin joilla on useampi psykoosinestolääkitys päällä?

39th. Arriving somewhere but not here

Jaaha. En ainakaan voi kehua, kuinka vointini olisi huikeasti parantunut. Päinvastoin, tuntuu, että se valuu samaan syvään kuoppaan kokoajan syvemmälle ja syvemmälle. Erehdyin kurkistamaan reunan yli ja nyt valun takaisin kuopan pohjalle. Flunssani ja kuumeeni alkaa sentään helpottamaan, kuumetta ei ole ollut pariin päivään ja nenä ei ole niin tukkoinen kuin esim. viime viikonloppuna. 

Viime viikonlopusta puheenollen, meillä oli suvun kesken serkkuni ristiäiset, jotka olivat minulle yhtä tuskaa. Tuntui, kuin kaikki rakkaus ja välittäminen minua kohtaan kaikilta muilta olisi kadonnut. Tunsin oloni niiiin yksinäiseksi, kuin ihminen ikinä kykenee tuntemaan. Kaikki se huojui minusta ulos ja siirtyi serkkupoikaani. Hän on rakastettu, toisin kuin minä. Hän on tärkeä, en minä. Hän merkitsee jotain, hänellä on toivoa. Minulla taas... ei ole ollut toivoa sitten en-edes-tiedä-minkä. 

Taas nämä kappaleet näyttävät todella lyhyiltä, mutta minkäs voit. Ajatukseni ovat edelleen yhtä katkonaisia, kuin silloin joskus viimeksi, kun kirjoitin vastaavasta aiheesta. Maanantaina oli lääkäri, joka sitten puolestaan meni räkäpäissä ollessani ihan hyvin. Kävimme läpi AM:n kanssa psykoottisia oireita ja näiden hahmojen ja henkilöiden sukupuolia ja ikiä, mistä en olekkaan aiemmin koskaan keskustellut. Oli ihana päästää todella hiuksenhienoja tietoja ulos itsestäni, aivan kuin joku olisi ymmärtänyt minua ja oireitani! Edellinen lääkäri kun vaan päivitteli omaa historiaansa Saksan ja Englannin mailla, mikä ei ollut ollenkaan ammattimaista. Päädyimme ensimmäisen tapaamisemme lopuksi sopimaan uuden ajan kahden viikon päähän ja nostamaan Abilifyn 22,5mg -> 30mg. Hassua tapaamisessa oli se, etten ahdistunut niin huimasti, mitä olisin voinut ja että tuntui koko ajan, etten olisi puhunut suomea, vaan jotain siansaksaa. Taisin mainitakkin lääkärille siitä suoraan, mutta en ole aivan varma asiasta, niin taidan nostaa sen puheeksi ensi kerralla. 

Minulla on todella vaarallinen olo. Tai olla. Itsessäni. Tuntuu, kuin se miesääni päässäni, joka minua usein haukkuu ja käskee, ottaisi vallan täysin. Nyt se käskee minua viiltelemään, että pääsisin eroon tästä sisäisestä ahdistuksesta, mikä minussa velloo. Ja muutenkin, ansaitsisin sen. Olen niin äärettömän lihava, mutta silti tuntuu harhana, että olisin äärettömän pieni (ei painollisesti, vaan koollisesti). Että kutistuisin aivan pieneksi. Kaikki tuntuu valtavalta. Edellä mainittu kuullostaa ihan naurettavalta, mutta minua vain itkettää asia. Mua ahdistaa niin hirveästi, että terä tuntuu ainoalta vaihtoehdolta palata siihen ulottuvuuteen, missä kaikki muutkin elävät. Enpä tiedä. Ottakaa kisu (ei ole oma kisu olisipa).  

Did you imagine the final sound as a gun?
Or the smashing windscreen of a car?

Did you ever imagine the last thing you'd hear as you're fading out was a song?

- Porcupine Tree - Arriving Somewhere But Not Here -

38th.

Tänään terapiassa sain kuulla jotain siihen viittaavaa, mitä pelkäsinkin kuulevani. M sanoi, että olen kokeillut niin monia eri hoitomuotoja, ettei oikein tiedä, mitä hän tekisi kanssani. Totesin itse vielä perään, että joo, mikään niistä muodoista ei ole pidemmällä aikavälillä edes auttanut. Sitten se huokasi. Toinen asia, mikä tuli esiin, oli mun motivaatio. "Terapiasta ei ole mitään hyötyä, jos et ole motivoitunut siihen ja jos kummatkin ei ole satasella mukana." Ja aiemmin käynnillä olin maininnut, että mua masentaa ihan hirveästi. Eli minkä johtopäätöksen tästä voi vetää...mulla ei kauheesti oo sitä motivaatiota terapiaan tällä hetkellä. On yhtä tuskaa koettaa päästä ylös sängystä. Ei ole yhtä tuskaa syödä, mutta hygieniasta huolehtiminen on tuskaa. On tuskaa yrittää lähteä ulos esimerkiksi kauppaan tai kirjastoon. Tuskaa yrittää elää ja pitää itsensä hengissä.

Epätodellinen olo jahtaa mua joka paikkaan. Tunne siitä, että joku muu hallitsee mun kehoa, seuraa myöskin joka paikkaan. Harhat seuraa mua joka paikkaan. En kykene olemaan erossa näistä edellä mainituista tunteista hetkeäkään. Aina joku niistä vallitsee mun päivissä.

En oikein osaa sanoa muuta kuin että hukun tähän oloon.

37th. Antakaa mun häipyä tästä maailmasta

En saa niitä pois mielestäni. Viiltelyä ja kuolemaa. Oon jo antanut itelleni luvan, että saan viiltää tänään, jos sellainen sopiva hetki tulee. Että se tunne on oikein oikein vahvana. Jatkuvastihan se on mielessä, mutta ei vielä tarpeeksi vahvana että tulisi syviä viiltoja.

Hetkittäin, ihan yllättäen, pillahdan itkuun. En jaksa tätä elämää enää. Tärisen ahdistuksesta. Katselen paljaan käteni jälkiä ja tunnen kaipuuta. Kaipuuta entiseen. Siihen aikaan, kun kättä ei peittänyt kerros viiltoarpia. Kun mulla oli edes hiukan parempi olla. En kyllä suoranaisesti muista, milloin sellainen aika oli. Noh, ihan sama, ei pahemmin nyt kiinnosta. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaakkaan. Enkä jaksa tehdäkkään oikein mitään. Syystäkin ehkä? Ajatuksissa pyörivät vain syvät viillot ja se toinen.

Äiti tuli valittamaan, kuinka huoneessani haisee kanin pissa. Oon ihan kamala ihminen, kun en jaksa hoitaa edes kanieni häkkiä puhtaaksi säännöllisesti. "Tarviitko apua ton kanssa -- siivotaan se huomenna." Tunnen syvää syyllisyyttä. Oon kamala oon kamala oon kamala(n laiska paska saatana kuole pois). Ehkä vaan käyn syömässä iltapalaa, hoidan päivän viiltelyt alta pois ja menen nukkumaan. 

36th. But am I here? It's kind of hard to tell.

Meni pari minuuttia, ennenkuin sain itseni aloittamaan tämän tekstin. Jämähdin tuiottamaan ylläolevaa kuvaa tällä valkoisella virtuaalipaperilla. Anteeksi heille, jotka trikkeröityvät pahasti tuosta kuvasta, en tarkoittanut sitä. Itseäni auttaa paljon ylläolevan kuvan tyylisten kuvien katselu, kun ahdistaa tai tekee mieli viillellä. Pidänkin guroblogia tumblrissa (piirrettyä gorea), jonka ylläpitäminen jollain ehkä sairaalla tapaa helpottaakin oloani (linkkiä annan jos jotakuta kiinnostaa).

Mun piti tulla kirjoittamaan siitä lääkärintapaamisesta, tai paremminkin loppukeskustelusta, jossa oli minä, vanhempani, entinen hoitajani M-R, uusi Mielenterveystoimiston hoitaja H ja vanha lääkärini KP ja uusi lääkäri AM. En suoraansanottuna muista siitä enää kovinkaan paljoa. Muistan, että tuleva lääkärini "puolusti" minua, kun sanoin kantani lääkkeisiini, eli että ne eivät toimi haluamallani tavalla. Edellinen lääkäri KP oli tiukasti sillä kannalla, ettei lääkkeisiini kannata tehdä muutosta osastolla tehtyjen muutosten jälkeen, mutta nykyinen lääkärini AM totesi rauhallisesti minun hiljaa hermostuttua, että katsomme lääkeasiaa ensimmäisellä tapaamisellamme. Toivon, etten joudu uudelleen osastolle (ensimmäinen kerta aikuispuolella, apua ei kiitos) säätämään lääkkeiden kanssa. Nykyisistä lääkkeistä ei kauheasti ole mitään apua tarpeisiini, Ketipinor nukuttaa aivan liikaa, kun kerran nukun sen 12-15h yössä ja Abilifystä huolimatta kuulen, näen ja tunnen harhoja n. joka toinen päivä, sekä dissosiaatioita on päivittäin. Toinen asia jonka muistan hämärästi, on se, kuinka haaveni alkaa ensihoitajaksi, lytättiin täysin. Jotain vanha lääkäri sanoi vain, että mielen pitäisi olla kirkas (vittu sanotko että olen menetetty tapaus, etten parannu koskaan kiitos tästä) ja minun pitäisi olla yhteistyökykyinen ja nopeaälyinen (psykologiset testit kylläkin osoittivat, että olen nopea reagoimaan ja tajuamaan asioita, lukisit joskus paperinikin sitten kiva kiitos uudelleen). Että mitä vittua taas KP. Haistakaa... Olen iloinen, että pääsin eroon edellisestä lääkäristä ja että uusi lääkärini vaikutti mukavalta ja kuuntelevaiselta.

Mua pelottaa tuleva tosi paljon. Tai tää tuli vasta mun mieleeni, en oikein osaa eritellä, että mikä mua pelottaa. Ehkä se, etten tiedä, mitä on tulevan. Jatkuva tunne siitä, että minun pitäisi olla kuollut, ei poistu mun mielestäni. Jatkuva tunne siitä, että minun pitäisi satuttaa itseäni, ei myöskään poistu mielestäni. En kuitenkaan ole sortunut terään nyt kuukauteen ja neljään päivään. Haavat muuttuivat ruviksi ja ne arviksi. Mua ahdistaa ja pelottaa minä itse. Se, mihin kykenisin ihan helposti. Se olisi yksi viilto liian syvälle valtimon kohdalle ja se oli siinä. Ellei joku löytäisi minua ensin. Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan hirveästi. En tiedä mitä tekisin. Oon ihan sekasin ajatuksissani. Samaan aikaan kehossa tuntuu kuitenkin tyhjä, ontto kohta. Mietin sitä osastoa, siellä saataisiin ehkä lääkkeet kohdilleen, ellei kohdalle osuisi joku samanlainen lääkäri, kuin nuortenosastolla... Plus äiti sanoi yksi päivä, ettei se halua, että joudun takaisin osastolle. En tahdo pettää sitä. Mutta silti, samaanaikaan, haluan repiä ihon auki ja vuotaa kuiviin. Ristiriitaista. Taas.

Prescription drugs they help me through the day

And that restraining order keeps me well at bay

But what's normal now anyway?

- Porcupine Tree - Normal -

35th.

Mulla on ollut paljon vaikeuksia aloittaa tää teksti... Joko ajatuksissa vain ei liiku mitään tai yksinkertaisesti en osaa kirjoittaa ajatuksiani alas. Mulla on nyt ollut tosi pitkään todella sekava olo, joko on parempi olo tai sitten huonompi. En taaskaan muista mainitsinko tästä, mutta se vaihtelee tosi paljon sen mukaan, paljonko kello on. Yleensä aamulla väsyttää tosi paljon, enkä meinaa saada kammettua itseäni ylös sängystä, ja masentaa; päivällä menee ihan ok, vaihtelee paljon sen mukaan, mitä teen ja oonko tekemättä mitään ja nukunko päiväunia jne. Illalla sitten vuorostaan masentaa ja ahdistaa eläminen ja tuntuu, ettei millään olisi mitään merkitystä tai väliä ja että voisin vain kuolla pois tai edes viillellä. Oon ollut nyt jonkun kuukauden viiltelemättä, mikä on taas hyvä suoritus imo.

Terapia alkoi viime viikolla ja mulla oli synttäritkin tasan viikko sitten. 18 vuotta täynnä, 16-vuotias minä ei ikinä olisi voinut uskoa tämänkin päivän tulevan. Sain paljon kivoja lahjoja (ei sillä, en ole kauhea materialisti) ja viime viikonloppuna oli kaverin (A:n) pitämät halloween-/synttärijuhlat, missä oli sitten juomista ja hyvää seuraa. Lauantai-iltaa myöten masennukseni tuntui vain juoma juomalta kasvavan, joten en sitten kitannut kauheasti alkoholia. Darranpoikanen kuitenkin iski sitten sunnuntaina ja päätä särki ja oksetti koko päivän, väsymyksestä puhumattakaan, koska olin saanut nukuttua huimat neljä tuntia yöllä. Terapiasta en kirjoita sen enempää, kuin että ensimmäinen kerta meni ihan hyvin ja tehtiin katsausta omaan lapsuuteeni, missä ei ole tapahtunut mitään ns. normaalista poikkeavaa.

En yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan nyt lisää, koska päässä lyö ihan tyhjää, mutta minkäs mahtaa. Ensi kerralla tulee ehkä sitten vähän pidempi kirjoitus. Huomenna on viimeinen polikäynti Treen puolella, siitä saatan tulla kirjoittelemaan sitten huomenissa.

34th. Tää turruttaa tunteen, ja tää vie tehon

*syvä huokaus*

En jaksa elää. Kaikki tuntuu liian hankalalta. Ajatukset ovat taas ja vieläkin todella katkonaisia. En saa niistä millään kiinni. Paitsi aiemmassa postauksessa mainituista "tapa ittes" "viillä" "kuolisit pois" -lausahduksista, tai paremminkin sanoista. Kaikki tekeminen tuntuu raskaalta, haluaisin nukkua päivät pitkät. Mikään ei tahdo auttaa tähän sisällä vellovaan ahdistukseen ja masennukseen. Harhojakin on ollut taas, epätodellisesta olosta puhumattakaan. Viimeisimmän seläntökkimis -harhankin hukutin musiikkiin, Haloo Helsingin uusimpaan levyyn, josta onkin ollut mainintaa useammassa blogissa. Vähän lähtee ajatus ja aihe johonkin outoon (mulle outoon, wow, "normaaleja" ajatuksia). 

Vetäisin mattoa eteenpäin, kun hilasin (läskiä) persettäni tän penkin kanssa eteenpäin ja kani nousi makaamasta, meinasin alkaa itkemään sen puolesta. Sillä oli niin rauhallinen olla tuossa seläntakana lattialla ja pilasin sen rauhan. No jaa, onneksi se meni omaksi ilokseni makaamaan uudelleen. Jännä juttu.

Äiti oli ihan ihmeissään, miksen halua mennä huomenna Kipinään. En jaksa äiti pliis koeta ymmärtää. En kyllä pysty kertomaan mitään näistä oloista vanhemmille. Haluaisin vain muuttaa pois, niin ei tarvisi aina olla selittelemässä omaa laiskuuttaan. Tai no, laiskuutta ja laiskuutta. Kipinääkin on jäljellä enää vain viikko. Onnekseni. En jaksaisi toista kuukautta, tai edes ylimääräistä viikkoa. Ei siinä, ne ihmiset ovat ihan kivoja ja ohjelma myös, mutta en vain jaksa. En jaksa olla sosiaalinen, en jaksa klikkiintyä. En jaksa osallistua aktiviteettiin, tuiotan lappua/seinää/lattiaa/omaa syliä ja vaivun epätodelliseen oloon, omiin maailmoihini.  

Itkettää kovasti. Mikä on kai edistysaskel, kun ei ole viimeisen kahden viikon aikana itkettänyt ihan hirveästi, en vain ole pystynyt itkemään, yksinkertaisesti. 

Katkonaisia kappaleita taas. Katkonaisia ajatuksia.

Oon ollut tekemisissä kaverini A:n kanssa yllättävän paljon viimeaikoina. Ollaan puhuttu päivittäin, kummallakin on (vähän) huono olla tässä maailmassa. Kun vaan ei jaksa. Kun millään ei ole mitään merkitystä. Yllätin muuten itseni, kun olin sen viikonlopun viiltelemättä, en tiedä kauanko jaksan vielä olla tekemättä pahuuksia. Saa nähdä. 

Tänään oli viimeinen kunnon S:n aika, en tiedä, pärjäänkö ilman tätä hoitosuhdetta. Sekin oli perheaika. Olisin halunnut vielä yhden kahdenkeskeisen ajan, mutten kehdannut pyytää moista. Parin viikon päästä on ensimmäinen M:n aika, mua ahdistaa suunnattomasti tää vaihto. 

Oikeesti en kestä näitä pätkittäisiä kappaleita ja ajatuskatkoja, pakko lopettaa nyt. Kiitos ja näkemiin. 

Sä halusit pois, 

sä halusit pakoon 

Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää 

Sä halusit pois, 

kun et pystynytkään 

kaikkeen mitä piti yrittää.

- Haloo Helsinki - Kevyempi kantaa -

33th. And no one dared to disturb the sound of silence

Aloitan kevyesti kertomalla, että melkein kaksi kuukautta taukoa keskeytyi maanantai-iltana, kun viiltelin pitkästä aikaa. Itse olen kovin pettynyt itseeni, sairas mieli on ylpeä, että tein niinkuin se tahtoi. Sairas mieli hokee viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä nyt upota teräsi lihaan. Se saa minut kovin surulliseksi, sairas mieli ei tahdo lopettaa käskyttämistään. En kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin kyseiseen ajatukseen. Tai tapa ittes tapa ittes tapa ittes on toinen ajatus. En muista kerroinko jo sen (kerron sitten uudelleen nyt), kun me tehtiin S:n kanssa munkkiharjoite. Nopeasti selitettynä ideana oli, että ei saanut ajatella "herkullista sokerimunkkia" S:n kuvaillessa sitä. No, itsehän sitten torjuin ajatuksen hokemalla pääni sisällä "tapa ittes tapa ittes tapa ittes" -- mistä ei seurannut muuta kuin pahaa. Kerroin S:lle ajatuksesta ja saimme puhuttua sitä auki. Taisin kertoa tämän jo täällä, kun muistan, kuinka kerroin, että S näytti kovin surulliselta. No kuitenkin...

On ollut hetkiä, kun olen ollut aivan valmis kuolemaan, en kauheasti ole puhunut asiasta kenenkään kanssa. Mulla olis periaatteessa keinokin jo mielessä... Itkettää pelkkä ajatuskin. Kuolemasta ja viiltämisestä. En ansaitsisi tätä paskaa, minkä saan niskaani ajatuksieni kautta. Tai välillä ehkä omastakin mielestäni ansaitsen, mutta nyt tuntuu pahalta. Paha ajatus vaanii ja sanoo, että pääsisin ajatuksistani eroon, kun v i i l t ä i s i t (tuolta se näyttää päässäni, paha ajatus).  Noh, toistaiseksi se on pysynyt maanantain jälkeen vain ajatustasolla. Mutta ja iso mutta, ajatus on niin paljon läsnä, etten kykene välttelemään sitä varmastikkaan viikonlopun yli. Yllätän itseni, jos onnistun. 

Viikko on kulunut nopeaan tahtiin. Päivittäin minulla on vaikeuksia nousta sängystä, päästä Kipinään ja jaksaa olla siellä. Eilen(köhän se oli) S oli meillä kylässä, olin tehnyt porkkanakakkua, joka oli hyvää. Juttelimme taas hiukan siitä, kuinka hoito polilla päättyy ja siirtyy yksityisterapiaan ja toiselle polille ja siitä, kuinka myönsin viimeksi, että pelkään, että vanhemmat hylkäävät. Äiti alkoi itkemään, mikä sai melkein itsenikin itkemään. Mikä on aika kummallista, koska vaikka kuinka haluaisin nykyään itkeä, en kykene. 

Tänään on masentanut. Ja muutenkin. Varmaan se on tää syksy ja pimeys, jotka ainakin vaikuttaa. Ja aktiiviset ajatukset. Ja laiska yhteydenpito kaveriin. Ja uupumus ja hoidon muutos ja siitä muodostuva kriisitilanne (tai näin sen miellän). Oon tosi väsynyt, Ja sitä ei mikään kahvi hoida. Eikä kyllä uni tai lääkkeet. Ei varmaan mikään. 

And in the naked light I saw

Ten thousand people, maybe more.

People talking without speaking,

People hearing without listening,

People writing songs that voices never share

And no one dared

Disturb the sound of silence

- Simon and Garfunkel – The Sound of Silence -

32nd. There's something wrong within my head

Oon lopen uupunut. Kipinä alkoi taas ja en millään jaksaisi käydä siellä. Ahdisteleva intialaismies ei jätä mua rauhaan (long story short). Pitäis jaksaa opiskella. Pitäis jaksaa pitää itestään huoli. Pitäis jaksaa elää. Pitäis jaksaa olla viiltelemättä. Pitäis jaksaa. Kaipaan läheisyyttä. Kaipaan kaverin kanssa vietettyjä iltoja kaksistaan. Kaipaan humaltumista. Kaipaan kovasti kaikkea. Mä en jaksa. Mä en jaksa pitää ihmissuhteita yllä. Mä en jaksa olla viiltelemättä, mä en jaksa ahdistelevia miehiä ja mä en jaksa elää. Haluaisin vain tappaa itseni. En jaksa elämää, näitä taakkoja, mitä mun on kannettava. Onneksi on kanit, jotka vähän lohduttavat, jaksavat kuunnella, kun valitan ja itken ne sylissä.

Oon ihan hirveä ihminen kun syyllistän muita. Syytän muita siitä, että haluan viillellä, vaikka omapahan on pääni, joka käskee. Syytän muita siitä, että haluan hakea apteekista kaikki pillerit, vaikka se on vain oman pääni käsky.

Ajattelin, että saisin soitettua S:lle huomenna, mutta ei, huomenna on sunnuntai. No laitan viestiä, jos vointi pysyy samana.

Paljon katkonaisia ajatuksia, katkonaisia kappaleita.

Viime viikolla alkoi tosiaan Kipinä taas uudelleen. Menin ihan sillä mukaan, että saisin jotain sisältöä päiviin. Näin on tosiaankin käynyt, mutta se ei tunnu hyvältä. Siellä oleva porukkakin vaikuttaa ihan mukavalta, mutta kolme tyttöä ehti klikkiintymään ennenkuin ehdin edes huomaamaan. Siellä on paljon puheliasta porukkaa, sillä ne varmaan klikkiintyi niin nopeasti. Siellä tehdyt tehtävät eivät jostain syystä oikein iske, työskentely on ehkä vähän hajanaista? Sitten olin bodymindissa viime viikolla, teimme Kelaan pikapikaa paperit. Bodymindista menin suoraan polille S:n puheille. Teimme muutaman "harjoitteen", joiden seurauksena vointini huononi yhtäkkisesti pisteeseen, missä halusin vain kuolla. Keskustelusta jäi mieleen vain se, kuinka S näytti todella surulliselta puolestani ja se, että meinasin alkaa itkemään. Ainiin ja sekin vielä, että kaipaan perheen läheisyyttä ja ennenkaikkea apua, vaikka olen koko hoidon ajan väittänyt, että pärjään omillani.

Epätodelliset olot ovat taas palanneet jonkin pituisen tauon jälkeen. Mua pelottaa ihan kaikki.

Next day, fire, on the ground,

I've been to the lake of blood,

To meet the witch of my dreams,

She was here within my head.

Kill.

- Kwoon - Schizophrenic -

31st. Paljon asiaa psykoosista ja psykoottisista oireista

Elikkäs tosiaan mun psykoottiset oireet ja psykoosi. Aloitus on aina vaikein, etenkin kun oma psykoosi meni todella todella sumussa. Kuten varmasti monenkin muunkin. Ehkä aluksi laitan tekstinpätkän jostain wikipediasta, että mikä psykoosi on, vaikka luulen, että moni seuraajistani tietää sen jo.

Psykoosi on vakava mielenterveyden häiriö, jossa henkilön todellisuudentaju hämärtyy ja vääristyy usein karkealla tavalla siten, että henkilöllä on huomattavia vaikeuksia erottaa tosi epätodesta. Psykoosi voi joskus laueta vaikean järkytyksen eli traumaattisen tapahtuman seurauksena (esimerkiksi omaisen kuolema) tai elimellisestä syystä. Myös pitkäaikainen unettomuus, päihteen tai lääkeaineen käyttö tai niistä vieroittautuminen voi joskus johtaa psykoosiin. 

   Aistiharhat, oudot tunnekokemukset ja niiden selityksiksi muodostuvat harhaluulot vääristävät todellisuutta ja aiheuttavat usein ongelmia ihmissuhteissa. Oudot ja usein pelottavat kokemukset voivat johtaa siihen, että henkilön kyky ilmaista tunteitaan heikkenee, hän vetäytyy ihmissuhteista tai eristäytyy omaan sisäiseen maailmaansa. Joskus, mutta harvoin, psykoottiset oireet aiheuttavat aggressiivista tai impulsiivista käyttäytymistä. Psykoosia sairastavilla on myös muita oireita, kuten pelkoja, ahdistusta, masennusta ja unettomuutta.

Itse en osaa sanoa, mistä psykoosini lähti. Olin sairaustanut masennusta n. kaksi tai kolme vuotta, mistä on seurannut mm. ahdistusta ja itsetuhoisuutta. Lisäksi mulla on ollut harhoja nyt arviolta ala-asteikäisestä lähtien, sisältäen aistiharhat (kuulo, näkö, tunto) ja harhaluuloisuus (mustasukkaisuusharhat, vainoamisharhat sun muut ajatusharhat). Todennäköisesti stressitasoni sekoitettuna psykoottiseen masennukseen (tai itse miellän masennukseni psykoottiseksi, koska harhoja on ollut melkein koko elämäni ajan, eikä vain psykoosin aikana) vaikuttivat psykoosin laukeamiseen. Psykoosini alkoi tyypillisillä alkuoireilla: todella matala mieliala, eristyneisyys, ahdistuneisuus, levottomuus; mistä sitten seurasi erilaisia harhoja enemmältikin. En psykoosin tullessa kyennyt uskomaan muita, jotka sanoivat minulla olevan psykoosi, vaan luulin heidän valehtelevan. Minut pistettiin osastolle viime marraskuussa kuukaudeksi pariksi, jossa hoidettiin pääasiassa lääkitys kuntoon, jutteluterapian ohella. 

Psykoosin ollessa päällä viiltelin (lähes?) päivittäin, koska äänet päässäni käskivät minua tekemään niin, Olin (ja olen vieläkin) kuulemma huono, merkityksetön, mitätön, turha jne., enkä ansainnut muuta kuin pahaa itselleni. Kaikilla muilla ihmisillä oli jotain minua vastaan, kaupungilla kuljettaessa kaikki puhuivat ja nauroivat selkäni takana. Kuvittelin jonkun mieshahmon seuraavan minua paikasta toiseen, toisina päivinä se halusi tappaa minut, jolloin anoin, että saisin elää, toisina päivinä halusin itse tappaa itseni, koska en enää kestänyt ääniä huutamassa päässäni ja ympärilläni. En kuitenkaan missään vaiheessa meinannut tappaa itseäni oikeasti, ja olin psykoosin aikana melko passiivinen, lukuunottamatta viiltelyäni. Elin jatkuvasti omassa pienessä kuplassani, omissa maailmoissani. Oloni oli todella epätodellinen, kuin en olisi ollut olemassa. Toimin kuitenkin ulospäin katsottuna suht. normaalisti, puhuin melko normaalisti (masennuksen takia hiukan elottomasti, hitaasti) ja toimin aika normaalisti, rutiinieni ja jaksamiseni (joka oli huono) mukaan. Tai näin minun on annettu ymmärtää. 

Konkreettisia harhoja mulla oli enemmän, kuin deluusioita. Näkö-, kuulo- ja tuntoharhat olivat koko ajan päällä, siellä täällä käveli varjoihmisiä, se mies, josta mainitsin, kulki jatkuvasti perässäni, pieni tyttö, joka halusi apua, hirttäytyi huoneeseeni, huonekaverini ollessa muualla, eräänä pelottavana iltana. Pihalla kulkiessani kuvittelin kulttijoukon (7 varjoihmistä) hukuttautuvan rannassa. Kuulin pääasiassa pikkutytön apuhuutoja, sekä sekalaista puhetta, josta en saanut mitään selvää, kieliä, mitä itse en osannut. Nämä äänet olivat ulkopuolelta tulevia. Kuten edellisessä kappaleessa mainitsin, sisälläni äänet haukkuivat minua jatkuvasti, sanoivat minua juuri hirveäksi, mitättömäksi, kamalaksi ja niin edespäin. Tuntoharhoihin sisältyi pääasiassa silittelyä selästä, olkapäiden alueelta ja päästä, tökkimistä, sekä siveltelyä kaikissa raajoissa, sekä selänalueella. 

Vaikka psykoosista ei ole jäänyt mieleeni muuta kuin edellä mainitut asiat (isommalla skaalalla en muista mitään mm. hetkistä ennen osastoa), tiedän ja muistan, että se oli pelottavinta aikaa elämässäni. Arvelen, että yksi suurimmista peloistani kuoleman lisäksi on vaipua psykoosiin uudelleen. Viime elokuu oli varoitus siitä, mitä seuraa, jos en syö estolääkkeitäni. Siitäkin tapahtuneesta löytyy hieman tietoa blogistani, jos selaa aiempiin teksteihini. 

Nykyään psykoottisia oireita on jonkun verran, epätodellista oloa on päivittäin ja deluusioita jonkun verran. Tunnen, kuinka en ole olemassa, menetän hallinnan ajatuksistani. Toisina päivinä tiedostan minuuteni todella vahvasti, mutta ympäristö tuntuu todella vieraalta. Deluusioista, eli harhaluuloista mulla on vieläkin päällä se, että muut tarkkailee tai kiinnittää erityisesti huomiota muhun tai puhuvat ja nauravat mulle, Näiden seurauksella saatan olla todella vainoharhainen liikkuessa esimerkiksi siellä kaupungilla. 

Jotain varmasti jäi uupumaan, mutta voivoi, yritin parhaani. Rankka duuni oli muistella vanhoja traumaattisia tapahtumia, mutta on niitäkin hyvä jossain käydä läpi. Ehkä kirjoitan vielä kuluneesta viikosta ja voinnista jonkun toisen postauksen tässä illan aikana.

30th. Oon mielikuvituksen tuotetta

Liibalaaba. Skippaa seuraava kappale, jos sua ei kiinosta neljän päivän tapahtumat, ja kiinostaa mun fiilikset enemmän. 

11 päivää kulunut, mitään ei ole tapahtunut, mistä voisin kertoa. Tai en ainakaan muista mitään. Pakko kurkistaa kalenterista, mitä tällä viikolla on tapahtunut... Heti tuli selvyyttä asioihin. Maanantaina oli poli S:n kanssa, käytiin vähän läpi mitä puolen vuoden aikana on ehtinyt tapahtumaan ja S korosti, kuinka paljon me perheenä ollaan edistytty asioissa, vaikka itse sanoinkin jotain, että "eihän me olla edistytty missään mihinkään suuntaan". Huhhu tuli pitkä lause. Oli yksinkertaisesti aika turha käynti. Tiistaina oli bodymind ja olin ihan väsynyt koko päivän viikonlopun jäljitä. Univelkaa on kertynyt ihan mukavasti tässä :/ Mutta kuitenkin, ennen bodymindia lähetin kaverille viestiä, kuinka en jaksaisi käydä bodymindissa ollenkaan, harjoitteet eivät ole auttaneet kauheasti oloon eikä muutenkaan käynneistä ole kauheasti ollut hyötyä. Tehtiin jotain itsetuntotehtäviä, en muista tarkemmin tähän hätään. Eilen, keskiviikkona, oli lääkäriaika polilla, jossa käytiin hiukan läpi osaston epikriisiä ja katseltiin muutenkin, että mitäs sitä laitettaisiin psykoterapiarahahakemusjuttuun. Ja kävi ilmi, että mulle on tapahtunut jonkinlainen traumaattinen tapahtuma, mistä kerron ehkä joskus myöhemmin. Sitten tänään oli ns. uudella polilla perhe + S -käynti. Oikeastaan puolet käynnistä meni psykoterapiarahahakemuksen kanssa, toinen puolisko kului viimeisten S:n käyntien sovitteluun ja turhaan rupatteluun, mihin en osallistunut ollenkaan. Onnea sille, joka jaksoi lukea neljästä kuluneesta päivästä. 

Niin fiiliksistä... Tosi ristiriitasia tuntemuksia oon tuntenut. Toisena päivänä oon valmis vetämään yliannostukset ja viiltelemään, toisena oon ihan ilonen, että oon hengissä. Eli aika vaihtelevaa kuuluupi. Ajatukset itsessään ovat melko tasapaksua massaa, en saa mitään selkoa omista ajatuksistani. Oon miettinyt viimeaikoina aika paljon koulua; tuntuu jatkuvasti siltä, että pitäis lopettaa toistaseks koulunkäynti kokonaan, koska tiedän, että en kestäisi sitä stressiä, mikä mulle syntyy jo pelkästään yhdestä kurssista ja siitä ihmismassasta, mikä siellä koulussa sijaitsee. Enkä oo muutenkaan henkisesti valmis nyt opiskelemaan, kun ois tää terveys, minkä asetan ehdottomasti etusijalle. Vaikka eihän mulla mitään ongelmia ole saatanan idiootti tapa ittes oon ihan terve. Hmh.

En tiiä yhtään, onko mun 8 lukijaa aktiivisia vai passiivisia lukijoita, mutta jos sieltä löytyy yhtäkään aktiivista, ottaisin mielelläni vastaan postausideoita? :)  Oon ite miettinyt sairauskertomusta ja mun psykoosista/psykoottisista oireista kertomista. Sairauskertomuksessa on vaan se, etten ite muista, mitä kuluneen kolmen neljän vuoden aikana on tapahtunut, etten ehkä kirjoita kuitenkaan mitään sellaista toistaiseksi. 

Jos eksyn maailmasta, ja harhailen metsään pimeään.

Kun kaukaa kuulin naurua ja lähdin sitä etsimään.

Ethän silloin estä minua hukkaan vaeltamasta.

Kaikki on ehkä vain satua, tahdon sen omin silmin todeta.

- Pariisin Kevät - Olen kuullut merestä - 

29th. We're dead but pretend we're alive

Puolitoista viikkoa on kulunut hujauksessa. Mitäkö olen sitten tehnyt...? Maanantaina kävin tutustumassa terapeutteihin, tiistaina olin Bodymindissa ja keskiviikkona kävin S:n kanssa kirjastossa, pankissa ja Akateemisessa. Muuten olen pelannut paljon Pokemonia, katsonut animea (SAO <3), nukkunut, syönyt (liikaa) ja valmistautunut henkisesti seuraavaan viikonloppuun. Ei siis mitään ihmeellistä. Ja ei, en ole mikään anime-ernu, kiitos vain jos tuomitsit minut moiseksi. 

 Maanantaista ainakin voisin kirjoittaa enemmän. Kävin siis kahdella eri terapeutilla tutustumassa, kummatkin olivat M:iä, joten kutsutaan ensimmäistä terapeuttia vain terapeutinaiseksi ja toista M:ksi, koska on todennäköisempää, että puhun M:stä täällä vielä enemmänkin. No, olo ennen ensimmäiselle terapeutille menoa oli melko jännittynyt, mutta ei kovinkaan ahdistunut, mitä ihmettelen vieläkin. Tulossa oli kuitenkin mahdollinen uusi terapeuttini. Odotustila itsessään antoi paljon paremman kuvan kuin jälkimmäisen, M:n, odotustila. Kodikas, siellä odottikin joku toinenkin vuoroaan päästä purkamaan ajatuksiaan. Hyvä ensivaikutelma tilasta siis. Terapeuttinainen tuli hakemaan minut odotustilasta, jännitys alkoi vähän muuttaa muotoaan ahdistukseksi, muttei kuitenkaan kovinkaan pahaksi sellaiseksi. Terapeuttinainen saattoi minut huoneeseen, joka oli myös ihan kodikas, mutten pitänyt penkeistä (:D), joilla keskustelimme, koska pelkäsin, että kippaisin taaksepäin. Juttelimme niitä näitä, hän esitteli itsensä ja itse kerroin hiukan taustastani, perheestäni, syystä, miksi haen terapeuttia jne. Terapeuttinainen oli tyyni, osasi kertoa hyvin taustastaan, mutta tunsin, ettei meillä synkannut niin kovinkaan hyvin. Ja hän oli vähän vanhakin omaan makuuni (okei ~50 vuotias, kun se toinen oli ehkä nelivitonen). Lähdin vähän pettyneenä pois, mutta kuitenkin toiveikkaana seuraavalle terapeutille. 

Kävimme äidin kanssa syömässä ja suuntasimme kohti M:n paikkaa. Meinasimme eksyä matkallamme, koska etuovessa ei ollut mitään mainintaa psykoterapiasta, mikä oli kummaa. Kun löysimme tilan, sen aula oli kolkko ja vähän karu, kaikki mukavuus (nojatuolit, lämpimät valot ja niin poispäin) oli poissa. No, ennakko-odotukset olivat mitä olivat. Odotin, että sieltä tulisi toinen vanha ja kärttyinen nainen noutamaan minua, mutta sain yllättyä, kun melko nuorekkaan oloinen (tosiaan joku 40-45 -vuotias arvioltani) nainen tuli aulaan vastaan. M esittäytyi ja astelimme paljon kodikkaamman oloiseen tilaan. Juttelimme samankaltaisia asioita, kuin terapeuttinaisenkin kanssa, kerroin taustastani jne. M kyseli paljon erilaisia kysymyksiä, mistä plussaa, koska en osaa puhua ilman, että kysytään. Rupattelimme paljon minusta ja sain kuulla hieman M:n työ- ja perhetaustaa. Lähdin pois jo melko varmana, että valitsen M:n, koska meillä synkkasi ja kiusallisia taukoja ei tullut. Tällä hetkellä olen varma, että valitsen M:n, ja lähetänkin hänelle tässä ensi viikolla myöntävää viestiä. 

Olosta kirjotan vain sen verran, että nyt on mennyt samalla tavoin kuin viimeksi, kun kirjoitin. Olo on "parempi", mutta itsetuhoisia ajatuksia on paljon. Kaikki tuntuu merkityksettömältä, etenkin, jos lähden miettimään asiaa enemmän. Epätodellisia oloja on päivittäin, uppoudun johonkin sarjaan todella helposti ja unohdan ajankulun (mikä sinällään on kyllä normaalia kai oletan), välillä vajoan muuten vain omiin maailmoihini. Tuntuisi varmasti paremmalta, jos minä saisin kuolla pois, olla olematta. En ansaitse uutta terapeuttia, en ansaitse olla viiltelemättä (yli kuukausi jo ns. taukoa jee?), en ansaitse ensi viikonloppua, niitä kavereita, mitä minulla on ympärilläni, jotka tukevat minua pahimman yli. En ansaitse elää. Olen kuunnellut tätä seuraavaa Blackfieldin biisiä loopilla nytkin varmaan kolme tuntia, koska sanoitukset vaan iskevät liian lujaa ja syvälle: 

Take this pill, it will make you feel dizzy

And then give you wings

Soon, boy, you'll fall into sleep

Without nightmares, without any fears

If you wake up in hell or in heaven

Tell the angels we're here

Waiting below for a dream

Here in the garden of sin

- Blackfield - End of the World -

28th.

"The most depressing thing I know is that every one of us actually lives inside their heads because brains creates everyones own perspection of reality. Mine isn’t meant to be lived in here."

- Nyytti 2013

Niin tosiaan, en tiedä vieläkään, että missä minun pitäisi elää, kun tämä(kään) paikka, maailma, ei tunnu oikealta. Enkä kyllä itse usko siihen ainakaan kovin vankasti, että muualla olisi muuta elämää. Pelkkä ajatuskin kuullostaa jostain syystä masentavalta. En osaa taaskaan perustella väitettäni, mutta niin se vaan on. En muista, kirjoitinko jo yhden pätkän vihkostani tänne, missä tuumin kuinka millään ei ole merkitystä, eikä ole mitään väliä kuolisinko vai en. Tuntuu, että taisin mainita sen pätkän jossain postauksessa, mutta olen laiska, enkä jaksa etsiä sitä nyt. En osaa perustella tuotakaan väittämää muuten kuin, että siltä minusta tuntuu. Ja se, miltä minusta tuntuu, tuntuu todella todelta. Polilla S hokee, kuinka tunteet ja ajatukset eivät muka olisi totta, mutta minusta kyllä tuntuu, että jokainen tunne ja ajatus on totta. Ei ehkä yleisesti ottaen, mutta minulle itselleni ne ovat totisinta totta. En tiedä, saako kukaan kiinni omasta ajatuksenjuoksustani, kun en itsekkään saa yleensä siitä kiinni, mutta ihan sama. 

Minulle alettiin hakemaan uutta terapeuttia, koska täytän lokakuussa sen kamalat 18 vuotta. Olen saanut 20 lähetetystä viestistä jotain 10-15 vastausta takaisin, joista ehkä 5 tai 6 ovat lähettäneet viestiä, että heillä olisi tilaa (viimeistään tässä syksyllä). Olen sopinut kahden ensimmäisen vastanneen kanssa tapaamiset ensi maanantaille, ja minua jännittää ihan hiiiirveästi. Mitä jos meillä ei synkkaakkaan, mitä jos ne eivät pidä minusta, mitä jos pilaan kaiken...mikä on melko epätodennäköistä, mutta uskon kys. väitteisiin kuitenkin. Taas, ne ovat minun ajatuksiani, joihin uskon. 

Tänään oli taas MDFT -terapian mukaisesti perhetapaaminen. Ahdisti hirveästi mennä, mutta selvisin hengissä. En taas ollut ihan mukana keskustelussa, vaan elin omissa maailmoissani. S kysyikin yhdessä vaiheessa, että olenko tässä maailmassa mukana, johon mutisin hiljaa että joo kaimmä oon. En tosiaankaan ollut. Jokainen sanottu sana kulki toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, enkä pysynyt ollenkaan kärryillä. Mutisin vain itsekseni koko ajan että joo ehkä niin kai emmä tiiä. Jos kunnolla sekoitetaan pakkaa, kerron samassa kappaleessa eilisestä politapaamisesta kahden kesken S:n kanssa. En ollut siinäkään keskustelussa läsnä (yllättääkö tämä jonkun kun kerron taas vaihteeksi näin :3). S selitti, kuinka en ole vielä menetetty tapaus ja kuinka paraneminen on mahdollista, joskin vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Meinasin itse alkaa itkemään, että olen aivan menetetty tapaus, koska ei ole mitään hajua, mistä tämä masennus ja ahdistus ja itsetuhoiset ajatukset ovat saaneet alkunsa. Okei, ehkä hiukan valehtelen itselleni; tämä masennus on monen kymmenen ellei sadan asian pienen asian summa, joista en ole itse vain selvillä. Sovimme tapaamisen ensi keskiviikolle, jolloin aktivoimme minua ja menemme kirjastoon palauttamaan kanien syömän kirjan ja kahville, sekä muuten vain tallustelemaan kaupunkiin. En oikein innostunut, sillä hyvä että pääsen raahautumaan polille kerran kaksi viikossa. 

Mutta summa summarum mulle kuuluu kai ihan hyvää? Vaikka haluaisinkin päivittäin tappaa itseni ja viiltää reisistä valtimot auki, löydän päivistäni myös ihan positiivisia asioita. Mikä on kai ihan hyvä?

27th. Oma masennukseni

Masennustiloissa keskeinen oire on masentunut mieliala tai(/ja) selvästi vähentynyt mielenkiinto tai mielihyvä. Oire vaivaa suurimman osan päivästä yhtäjaksoisesti vähintään kahden viikon ajan (itselläni tätä on jatkunut nyt noin neljästä viiteen vuotta). Masennustilassa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä alentuneesta mielialasta tai mielenkiinnosta, sillä varsinaisen masennustilan diagnosointi edellyttää myös useita samanaikaisia muita oireita.

Tällaisia masennustilalle ominaisia oireita ovat merkittävä painon lasku tai nousu (johtunee lääkkeistä, mutta painoni on noussut >10kg), unettomuus tai lisääntynyt unen tarve (nukun päälle 12h yössä), lähes päivittäinen väsymys tai voimattomuus, liikkeiden ja mielen hidastuminen tai kiihtyneisyys, arvottomuuden tai kohtuuttomat syyllisyyden tunteet, vaikeudet ajatella, keskittyä tai tehdä päätöksiä, kuolemaan liittyvät mielikuvat tai itsemurha-ajatukset (sekä itsetuhoisuus). Masennusoireisiin liittyy usein eriasteista ahdistuneisuutta sekä alkoholin lisääntynyttä käyttöä.

Eriasteiset masennustilat ovat hyvin yleisiä. Lievistä masennustiloista kärsii noin 10–15 %, vakavista masennustiloista noin 5 % ja psykoottisista depressioista vajaa 1 % aikuisväestöstä.

Psykoottisissa masennustiloissa henkilöllä ilmenee harhaluuloja (joku seuraa tai tarkkailee, ihmisillä on jotain minua vastaan jne.) tai syyttäviä kuuloharhoja, sekä voimakkaita aistiharhoja (tunto-, näkö-, kuulo-, haju- ja maku-).

Tekstit ovat peräisin terveyskirjastosta, suluissa olevat omia lisäyksiä. Jos joku ei vielä tajunnut, lihavoidut ovat omia oireitani. Ehkä vähän tylsä tekstinpätkä, mutta halusin kuitenkin tehdä tällaisen säädön. 

26th. Osasto part 2

Mielialat vaihtelevat laidasta laitaan. Tai ei ihan äärimuotoihin, mutta lievempinä. Välillä tuntuu, että hukun suruun ja huoleen, mutta välillä mieliala on jopa ihan hyvä ja jaksan tehdä erilaisia arjen askareita ja muuta ylimääräistä aktiviteettia. Tänään mielialat ovat olleet enemmän ehkä positiivisia -- pääsin osastolta pois aamukymmeneltä, käytiin kaupassa, selailin pitkästä aikaa internettiä, leivoin mutakakkua ja äiti onnistui varaamaan minulle huomiseksi kampaaja-ajan kello kolmeksi. Päätin ihan spontaanisti, että leikkautan hiukset taas ihan lyhyiksi, tuli vain sellainen fiilis, että se olisi hyvä idea. Saa nähdä, mitä sanon huomenna kampaajan penkissä. Hiukan jännittää, millaista jälkeä tämä saa aikaiseksi, mutta olen melko varma, että olen tyytyväinen lopputulokseen, koska pidin viimekin kerralla lyhyestä pehkostani. 

Osastosta ehkä voisin kirjoittaa hiukan... Toisella viikolla ns. konkreettiset harhat (näkö, kuulo, tunto) alkoivat hiukan hellittää, mutta vainoharhaiset ajatusharhat sekä epätodelliset olot eivät näyttäneet, eivätkö vieläkään näytä, helpottuvan. Lääkäri totesi vain yksitoikkoisesti, että lääke alkaa vaikuttamaan parin viikon päästä kunnolla, mutta tahdon itse epäillä, riittääkö tämä 22,5mg vieläkään näiden kys. harhojen ja olojen poistoon. Oma lääkärini polilta olisi ollut valmis kokeilemaan jotain toista lääkettä, mihin olin itsekkin halukas, mutta osaston lääkäri totesi, että koska abilify oli toiminut aiemminkin (ja tämä ei niinkään pidä paikkaansa), sitä jatketaan, mutta juurikin suuremmalla annostuksella. Osastosta muuten, porukka oli ihan jees, tulin toimeen kaikkien kanssa ja pelattiinkin aika paljon skippoa. Ruoka oli myös ihan jees, syötävää, muttei voita kotiruokaa (tietenkään). Itseäni ei alkanut osastohoidon aikana kyllästyttämään siellä oleminen, toisin kuin monella muulla, vaan aloin jo kahden viikon aikana laitostumaan, enkä välttämättä niin mielelläni olisi halunnut lähteä kohti kotia. Ihan vain siksi, että täällä voi tapahtua mitä vain ja rutiinit ovat mitä ovat, eivät niin säännöllisiä ja tarkkoja. Osasto paikkana tuntui minun näkökulmasta turvalliselta, enkä satuttanut itseäni ainakaan niin moneen otteeseen tai pahasti, mitä aikaisemmin. Hoitajat ymmärsivät asiat, mitä käytiin läpi, ainakin suurimmilta osin ja kaikki olivat rentoja, muutamaa poikkeusta tietenkin lukuunottamatta. 

Maanantaina on seuraava poliaika, S sai järjestettyä asian mahdollisimman lähelle kotiutumista, mistä olen ihan iloinen. Tuntuu pääasiassa, että eläisin sumun keskellä, enkä hahmota ympäristöä juuri ollenkaan. Melkein kokoajan kaikki näyttää harmaalta tasaiselta massalta, ja silloin tällöin ilon ja surun lisäksi oloni on turta ja tyhjä, niinkuin tälläkin hetkellä. Kuuntelen klassista, kaunista Ameliesta tuttua Comptine d'un autre etre -kappaletta ja yritän tuntea edes jotain, ihan mikä vaan kelpaisi. Ehkä palaan Sims 4 siminluontiin takaisin ja yritän selvitä illasta hengissä. 

25th. Osasto

Hajottaa niin maan perkeleesti. Oon ollut nyt viikon osastolla ja tänä viikonloppuna on ensimmäinen ja viimeinen kotiloma, sillä hoitoa osastolla on jäljellä vielä toinen viikko. Hoito itsessään on mennyt ihan hyvin, olen saanut puhuttua kerätyistä (ja vessasta alas vedetyistä) lääkkeistä ja viiltelystä, sekä harhoista ja epätodellisista oloista. Ajatus siitä, että siirryn aikuisten puolelle, tulee esiin jatkuvasti, enkä todellakaan ole henkisesti valmis täyttämään 18 vuotta. Todella paljon enemmän vastuuta, uusi psykologi/psykiatri, uusi lääkäri, joka saattaa olla tuttu minulle isän puolelta; uusi osasto, jos sille koskaan joudun tai pääsen, kun tai jos jätän lääkkeeni syömättä ja vaivun psykoosiin, kuten nyt meinasi tapahtua; hiukan lisää vastuuta.

Olen todella uupunut. En jaksaisi elää enää, en näe millään mitään merkitystä. Kaikki kuolevat, ennemmin tai myöhemmin, ja toivon, että minun kohdalla se olisi se ennemmin. Minulla ei vain ole "pokkaa" tappaa itseäni, vaikka keino olisikin melko varma ja päätetty.

Abilifyä nostetaan täksi viikonlopuksi 22,5mg ja ketiapiini nostettiin toissa päivänä 100mg. Hiukan jotain muutoksia, mutta en ole kuitenkaan tyytyväinen. Olisin halunnut kokeilla jotain toista antipsykoottista kuin abilifyä ja ketipinorin saisi laskea 75mg, jolla selvisin varsin hyvin yöunien kohdalta ja se helpotti hiukan ahdistustakin.

Pätkä osastolla kirjoitetusta tekstistä epätodellisessa olossa (en jaksa oikolukea, voi sisältää virheitä):

"Kuolsinpa jo pois. Mulla ei ole mitään merkitystä. Millään ei ole. Elän jatkuvassa epätodellisessa olossa, kuin sumussa, mistä ei pääse pois. Olo on turta, turha, mitätön; ahdistunut, masentunut, ulkopuolinen. Itkettää hiukan, mutta pitää olla vahva, ei saa näyttää heikkouksiaan. Harhat eivät mene pois, joku seuraa, tarkkailee. Joskus näen vilauksen varjosta, kuulen sen kutsuvan. Se käskee tappamaan itseni. Se käskee viiltelemään, satuttamaan. Ahdistaa. Sydän hakkaa, käsi hikoaa, kynä tippuu. Tyhjää. En tiedä, mitä tekisin. Tuntuu, etten elä pitkään. Mietin helpointa, varminta tapaa kuolla. Kukaan ei huomaisi. Kuten ei nytkään huomaa, teen hidasta ja hiljaista henkistä kuolemaa. Oksettaa. Ruoka nousee ylös. En jaksa käydä suihkussa, vaihtaa vaatteita, pestä hampaita, hoitaa itseäni. Mitä merkitystä kyseisillä toimilla on, jos kuolen pian. Ei mitään. En tiedä, olenko turvassa itseltäni kotona. Ehkä, ehken. Kysymyksiä kysymyksiä. Henkinen kuolema, epätodellinen olo. Kädet hikoaa. Väsyttää, olen uupunut. Olen täysin hukassa elämäni kanssa."

Muistan ton hetken hyvin, istuin huoneessa yksin, pyörittelin stressipalloa lattialla ja tuiotin sitä puoli tuntia. Sitten kirjoitin ja kirjoitin ja kirjoitin. Tuossa ei ole ihan kaikkea tekstiä, mitä kirjoitin tuona hetkenä, on vielä melkein yhtä pitkä toinenkin pätkä, missä purin samoja asioita mielestäni.

24th.

Mietin itsemurhaa päivittäin, tosissani. Ja viiltelyä. Sitä tunnetta, kun veri tulvahtaa haavasta ulos. Vielä en ole langennut itseni satuttamiseen näissä muodoissa, mutta minusta tuntuu, että tänään on se päivä. Olo on todella turta ja elämäni on pelkkää näyttelemistä, mikä alkaa käymään todella todella raskaaksi. Olen koettanut siirtää ajatuksia monella terveellä tavalla; pelaamalla, katsomalla televisiota, käymällä kävelyllä, syömällä (ei ehkä niin tervettä), puhumalla (valehtelemalla, ei taas niin tervettä)... Ensi poliaika on perheaika (MDFT -terapia, kuuluu joka toiselle viikolle perheajat), joten en pääse avautumaan S:lle oloistani. Mulla ei ole tapana kertoa vanhemmille mitään, on oltava vahva, selvittävä itse. Aina. Sitten ne myöhemmin ihmettelee, kuinka niille ei kerrota mitään, en minä, ei sairaanhoitaja. Onneksi on olemassa salassapitovelvollisuus. Paitsi sitten, kun on itselleen vahingollinen. 

Olen ollut 9 päivää ilman lääkkeitä. Taas. Ihan vaan koska jokin pieni ääni sanoo, että ne ovat myrkkyä. Ja ehkä siksikin, että haluan kerätä niitä pahan päivän varalle. Tiedän hyvin, millaista jälkeä ne voivat saada, kuinka kamalaa on, kun lääkehiiltä juotetaan tai maha pumpataan tyhjäksi. Ei siksi, että itselleni olisi tehty niin, vaan koska olen lukenut tarinoita moisesta. Ihan että vaan tietäisin. 

Kaveri (A) pyys just huomenna juomaan huomenna. Varmaan suostun, koska saan kevennystä tähän ajatusmaailmaan. Ja nään puolituttuja päissään, hulvatonta. Ja kaverille yöks pitkästä aikaa. Jees. 

Kun elämässä kaiken menettää 

silloin vapaus on ainut mitä käteen jää 

on ylämäki raskas askeltaa 

mutta alamäkeen liian usein katoaa

- Haloo Helsinki - Vapaus käteen jää -

23th. Kanit

Toinen näistä idiooteista. :) Toivottavasti taas kukaan tuttu ei tuu ja tunnista tästä kuvasta.

(Kummatkin kanit tulivat meille siis Pesusta (Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistyksestä) pelastuskaneina, niiden edellinen omistaja omisti yli 30 kania, joita oltiin hoidettu huonosti, eli vettä ja heinää ei ollut jatkuvasti tarjolla, eikä ruokaakaan tarjottu. Kaikki yli 30 kania siirtyivät Pesulle ja heillä oli kriisi, mitä kaikkien kanien kanssa tehdään. Muistaakseni Arvi oli ihan pieni tullessaan Pesulle, jotain 500-600g, mikä on kanille todella vähän. Arvi on muutenkin Nelliä varmaan puolet pienempi, luultavasti juuri ruuan ja heinän puutteen vuoksi. "Adoptoimme" kanit siis sieltä. :) Alla viesti jonka lähetin juuri äsken Arvin Pesun hoitajalle hänen kysyessään kuulumisia.)  

Mitäs meille tässä, ihan hyvää kuuluu. Peppi -nimi muuttui Nelliksi pienen nimikinastelun jälkeen. :) (Kuvassa oleva) Arvi ja Nelli tulee toimeen varsin loistavasti, tappeluita ei enää ole ollut niiden muutaman ns. isomman "pomon haku" -tappelun jälkeen. Tappeluissa vaikutti siltä, että Arvi olisi se pomo, vaikka Nelli tälleen arjessa onkin ehkä hiukan dominoivempi osapuoli. Ne makailee vierekkäin ja pesee toisiaan suhteellisen paljon nykyään. Alussa paljon ilmestyi papanoita ja pissaa lattioille, mutta vähitellen ne ovat oppineet pissimään ja papanoimaan häkin puolelle, ja kanien pääsy sänkyyn estettiin pistämällä paksu verho eteen. Itsessään kakkalaatikkoa ne ei hirveesti käytä, mutta onneksi papanat ja pissat pysyvät nykyään pääasiassa tosiaan siellä häkin sisäpuolella. 

Etenkin Arvi on kova poika jyrsimään kaikkea, mitä ei miellellään saisi, kuten vaikka tälläkin kirjoitushetkellä häkin muovipohjan reunaa, mattoja tai sitten sängyn edessä olevan verhon reunaa. Tätä on yritetty välttää pistämällä pitkin poikin mm. vessapaperihylsyjä ja muita pahvilaatikoita, sekä oksia ja mustikanvarpuja, mutta jyrsiminen silti ei oikein näytä vähenevän. :/ Lisäksi poika tykkää tunkea itsensä mm. hyllyjen taakse sekä sängyn alle, minne vapaa pääsy on yritetty estää mahdollisimman hyvin pistämällä vanha sängynaluslaatikko ns. suojamökiksi (eli ylösalaisin ja oviaukko eteen) ja reunoille pahvia, mutta jostain pienestä kolosesta se vaan tahtoo tunkea itsensä sängyn alle, missä se on päässyt pureskelemaan esimerkiksi muutaman laturin johdon poikki, sekä sinne tipahtaneen kirjastokirjan reunamia. Nelli on näistä selvästikkin rauhallisempi kaveri, se makailee päivät pitkät häkin reunamilla ja ovensuussa, mutta toisanaan se ottaa esimerkkiä Arvista ja pureskelee mm. sitä sängyn verhoa. Ei sillä, on Arvikin rento kaveri, se tykkää syödä paljon (ruoka maittaa todella hyvin kummallekkin, samoin heinää kuluu) ja makailla pitkin lattioita puolet päivästä. Jostain syystä yöllä meno ihan mun omaksi ilokseni (eli haitakseni) kiihtyy ja omat unet saattavat jäädä vähän lyhyehköiksi, koska joko a) Arvi on tunkenut itsensä sängyn alle, mistä se ei itse pääse pois tai b) jompi kumpi kaneista on päässyt verhon alta sängylle pomppimaan tai c) jompi kumpi rouskuttaa pahvia sellaseen ääneen missä kukaan ei saa nukuttua.

Eli sellasta meininkiä täällä. Itse oon kyllä tykännyt hirveesti kaneista, ne on sosiaalista seuraa ja niitten menoa seuraa tosi mielellään, vaikka välillä tuleekin todistettua edellä mainittuja kommervenkkejä. Ei noi nyt ihan päivittäistä toimintaa ole nuo kirjojen syömiset jne., mutta ne on osa sitä arkea, tai näin ainakin meillä. :)

(kauhean sekavaa asdagdsgsdf vittu mitä paskaa.)

22th. Tiedän että elämää ei voi hallita

Tekee kovin mieli satuttaa taas vaihteeksi. Niin itsensä viiltelyn kautta tai itsemurhan "avulla". Ei noin voi sanoa, mutta minkäs voit. Tiedän ja tunnen että tästä tulee vaikea ilta, vaikea sen suhteen, että pysyisin erossa terästä. Mutta edessä on Tracon ja pukuni on sen verran paljastava, että käsistä ja reisistä näkyisivät viillot. Ja muutenkin, olen ollut nyt reilut 110 päivää erossa, joten...pyrin pysyttelemään erossa jatkossakin. En tiiä. Huomenna on (onneksi) poli taas kymmeneltä aamulla, en varmaan saa itteeni revittyä ylös siihen mennessä. Saapa senkin nähdä. Tuntuu, ettei siitä ole mitään hyötyä, hoidosta siis. Turta olo jatkaa vallitsevana, olen vieläkin hukassa. Syksy on yksi suuri kysymysmerkki, en muista mainitsinko, varmaan, että koulu ei taida olla tässä vaiheessa vaihtoehto, vaan eroan sieltä suosilla. Vaihtoehtoja olisi, mutta mikään ei tunnu sopivalta.

Kaverin kanssa menee aika surkeesti. Näin sitä toissa viikonloppuna ja mua ahdisti sen koko ajan, mitä se oli täällä. Eli sosiaalinen ahdistus on taas potenssissa tuhat kertaa tuhat, muiden kuin oman perheen ja S:n kanssa. Oon saatananmoinen luuseri. Mulla ei ole muita kavereita. Olo on todella yksinäinen. Sitä olen ollutkin edelliset kolme vuotta. Yksinäinen. 

Itkettää kovasti. 

(Mietin, että seuraavaksi voisin kirjoittaa näistä papanakoneista, jotain hiukan kevyempää ja saan samalla summattua ajatuksiani rehellisesti niiden suhteen.) 

Tiedän että elämää ei voi hallita

Se kulkee minne tahtoo vapaana

Alan tänään sen tajuta

- Haloo Helsinki - Lähtövalmiina -

21th.

Tai ainakin puolet päivästä. Olo alkaa muuttumaan epämukavaksi, en jaksaisi enää jatkaa. Moitin itseäni kaikesta. Siitä, kuinka olen laiska, lihava, tylsä, ahdistunut, masentunut, turha ja mitätön. Kuinka en saa mitään aikaiseksi. Päivät pitkät istun koneella ja selaan turhautuneena samoja sivuja uudelleen ja uudelleen. Toisina päivinä en jaksa välittää ja makaan television edessä ja katson Orange is the New Blackiä ja mätän sipsiä nassuun. En osaa edes kirjoittaa, tai jaksa. Tai jotain. Ei oikeastaan ole mitään, mistä kirjoittaa, kun päivät jumittavat paikallaan tai samanlaisina. En ole vieläkään viillellyt, olen vain ihaillut muiden viiltelykuvia kateellisena ja itkenyt, kuinka en itse enää pysty siihen. Terapiatauko, sairaanhoitaja S lomalla, tulee töihin kai ylihuomenna, mutta oma aika on perjantaina. Puput söi yhden kirjastokirjan, vituttaa vähän vaan, siitäkin pitää maksaa kirjastolle taas 20e vähintään. Pelkään päivittäin psykoosia, näin viime yönä unta, jossa olin sekä osastolla että psykoosissa. Ei ollut kiva uni. Lisäksi pelkään kuolemaa, kuten olen varmaan täälläkin sanonut, vaikka toivon sitä päivittäin. Tää alkaa käymään taas raskaaksi, esittäminen. Haluaisin taas laihduttaa, ei niin paljoa kuin sillon joskus (>44kg), vaan vaikka 55kg. Sekin olisi jo 18kg. Olen 10kg painavempi, kuin syömishäiriötä ennen, kiitos lääkkeet. Vitun lääkkeet. Pitäis lopettaa nekin, kun ei niistä ole mitään hyötyä. Okei, en nää harhoja, mutta ajattelen harha-ajatuksia. Päivittäin :) Vituttaa sekin. Saatanan sekava teksti. Kiitän kuitenkin kahta lukijaani ja 380 katselukertaa (-omat tasalukupakko-oireilut ja muut turhat vierailuni) <3

20th.

Oon taas vaihteeks hukassa itteni kanssa. Parempi kausi oli ja meni, masennuskausi tuli takaisin. Kestihän se kuitenkin Kipinän ajan, sain tsempattua itteeni. S (oma hoitaja) on lomalla, oon aikalailla yksin olojeni kanssa. Vanhemmillehan asiasta en voi kertoa, koska en osaa enkä vain no...voi. En tiiä mikä siinä on. Tietenkin mulla ois vara-oma hoitaja V, mutta koska hän on vain tämän loman ajan tekemisissä mun kanssa, enkä oo aiemmin tehnyt hänen kanssaan yhteistyötä, en pysty avautumaan kunnolla hänelle. Tai pystyn sanomaan ettei nyt kyllä hyvin mene, mutten pysty erittelemään, mikä vaivaa. 

Mua ahdistaa monestakin syystä. En osaa tosiaan todella eritellä, mitkä kaikki ahdistavat, mutta ehkä muutamia. En oo nähnyt kaveria A:aa huomenna tasan kuukauteen, kun aiemmin meillä oli tapana nähdä useamman kerran viikossa. Syytän tästä(kin) itseäni, mitäs en pyydä häntä ulos tai meille yöksi. Kesäloma alkoi, ei mitään tekemistä. Oon tyhjän päällä. S on tosiaan kesälomilla, se ei helpota tilannetta. Syksy ahdistaa, en tiedä mitä tekisin. Vaihtoehtoja on monia, mutta mikään ei tunnu itselle sopivalta, tai en ole paikkakuntalainen, joten en pääse mukaan toimintaan. Kouluun en aio mennä syksyllä. Itsetuhoiset ajatukset niin viiltelyn kuin itsemurhan kannalta ovat todella aktiivisia ja olo on hetkittäin todella tukala näiden kanssa. Siinä ehkä muutama syy. Kuullostaapa mitättömiltä noin kirjoitettuina, mutta ne ovat aikas massiivista taakkaa päässä. 

Meillä on kivoja kaneja, toinen puree (tai oikeastaan näykkii, ei se satu) mua, vaikka oon pitänyt kumpaakin hyvissä hoivissa. Omasta mielestäni ainakin. Välillä pyörii mielessä, mitä olen tehnyt väärin, mutta kun ajattelee, olen hoitanut niitä vastuullisesti. Ainakin toistaiseksi energia on riittänyt. 

Mua itkettää aikalailla jatkuvasti, mutta en saa itkua aikaseksi. Onko tilanne oikeasti mennyt jo niin pahaksi, huomaamattani? Olo on todella absurdi, pelkään psykoosin uusiutumista. Pelkään sitä melkein henkeni edestä, tappaisin itseni mielummin, kuin sulkeutuisin varjojen maailmaan. Tönkkö lopetus. 

When you're at the end of the road

And you lost all sense of control

And your thoughts have taken their toll

When your mind breaks the spirit of your soul

Your faith walks on broken glass and the hangover doesn't pass

Nothing's ever built to last, you're in ruins

- Green Day - 21 Guns -

19th. Release all your guilt and grieve

Tässä pätkässä saattaa olla erittäin trikkeröivää tekstiä, lue omalla vastuulla! :( + kuva on omani, älä pliis napsi sitä itselle ja lisää mihinkään.

Ei väsytä, vaikka normaalisti olisin jo syvästi unten mailla. Harmi toisaalta, koska nyt saan pohtia omaa olemassa olemuuttaan pitkälle yöhön (sillä jos en puoli kymmenen nukahda, niin siinä kestää sitten yli keskiyön). Tänään on ahdistanut niin salaliittoteoriat itseäni vastaan kuin todella selkeät ajatukset itseni vahingoittamisesta. Haluaisin osata viiltää niin syvälle kuin osasin tammikuussa, mutten osaa. Ehkä se vahva psykoottisuus niinä aikoina avitti asiaa hiukan, sekä erittäin läsnä oleva turta olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin. Nytkin olo on aika turta, kun itkin pari tuntia sitten. Ahdistus on vieläkin läsnä ja tekee todella todella todella paljon mieli viiltää. Repiä reiden suonet auki ja vuotaa "kivuttomasti" pois tästä maailmasta. Muistan kun joskus tammikuun hyisenä yönä heräsin siihen, että mun reisi vuosi patjalle järkyttävän verilammikon. Kirjaimellisesti konttasin aulan läpi vessaan ja istuin siellä puoli tuntia nojaten pönttöön ja koettaen tyrehdyttää vuotoa. Onnistuin siedettävästi ja palasin sänkyyn takaisin melkein pyörtyen matkalla menettämäni verimäärän vuoksi. Viilto itsessään ei ollut kovin syvä (luokkaa kuvan toka ylin), mutta ilmeisesti silti onnistuin osumaan johonkin pintaverisuoneen... Nostin jalat seinälle ja makasin siinä, kunnes vuoto tyrehtyi ja sain sidottua jalkani jotenkin pakettiin ja pökerryin väsyneenä sänkyyn. Ehkä yksi herättävimmistä tapahtumista, mitä itselle on tapahtunut ikinä kolme viiva neljä vuotisen viiltely"urani" aikana. Silti, idiootti mieleni, toivoo samaa tapahtuvan myöhemminkin. Ehkä tänään, ehkä ei. Eipä mulla muuta. Öitä kaikille, toivottavasti saatte paremmin unta kuin minä.

A pause without end

A moment in time suspends

How could she leave?

Release all your guilt and grieve

Give up your pain

Hold up your head again

- Steven Wilson - Drive Home -

18th. Fate don't fail me now

Kaikki tuntuu valheelta. Etenkin oma oleminen. Hetkittäin tuntuu, etten ole edes oikeasti olemassa. Että kaikki on todellakin sitä suurta valhetta, missä elämme. Omassa olemisessa on se juttu, että tuntuu, että esitän kahta roolia: sitä valheellista ja sitä todellista. Päivällä vedän kunnon papukaijamerkin arvoiset roolisuoritukset positiivisesta asenteesta ja hyvästä olosta, kun taas illalla olen "oma itseni", mitä ikinä meinaakaan, masentunut minä, joka tuntuu läheisemmältä ja tutun turvalliselta. Olen täysin hämilläni, kuka olen. Identiteettikriisi.

Mulla oli vielä jotain muutakin kerrottavaa, mutta ajatuskatkos... Kipinässä on mennyt hyvin ja kanit on kotiutuneet ja sopeutuneet toisiinsa hyvin. Kaikki tuntuu olevan ihan kohdallaan, mutta silti jotain uupuu. Ryven itsevihassa päivittäin, tunneittain. En tiedä mitä tekisin syksyllä, koska tänään S:n kanssa todettiin, että ehkä se lukio ei ole oma paikkani, sillä sieltä ei saa tukea henkiseen puoleen ja se on todella raskasta. Kipinästä on heitelty muutamia ideoita, mutta mikään ei tunnu omalta. Ehkä tälläkin on tekemistä jonkin verran edellämainitun identiteettikriisin kanssa. En tiedä, mitä haluan niin tulevaisuudelta kuin nykyhetkeltä. Tuntuu kiittämättömältä idiootilta, kun hylkään idean toisensa perään. En ole valmis mihinkään kouluun, opiskeluun ylipäätänsä tällä hetkellä. En varmaan ole kykenevä opiskelemaan vielä vuosiin, mikä ahdistaa. Naurettavinta on, etten edes tiedä mikä mussa on vikana, kun mulla ei lapsuudessa/nuoruudessa ole ollut mitään perheväkivaltaa tai päihdeongelmaisia vanhempia. Hiukan henkistä väkivaltaa kaveripiirissä, mutta musta tuntuu, että sekin kuuluu nykypäivänä nuorten juttuihin (en keksinyt osuvampaa sanaa pöh). Ei mitään seksuaalistakaan ole missään vaiheessa ollut. Taino, kerran. Puhun itseni vain pussiin. Ja karseen sekavaa tekstiä tämä. Lopetan tähän kiitos ja näkemiin.