40th. I'm paranoid, looking over my back

Mua revitään henkisesti kahteen eri suuntaan. Toinen suunta on se valo tunnelin päässä, toinen suunta on ikuinen pimeys. Kas näin:

Anteeksi piirrustustaitoni eh.

Koen olevani enemmän pimeyden puolella tällä hetkellä ja suuntakin taitaa olla sinne päin. Äärimmäinen pimeys = kuolema. En usko että tämän vuoden puolella "ehdin" sinne saakka, muttah. Ei en saisi tavoitella kuolemaa... Yritän syrjäyttää tämän pahan ajatuksen, joka tyrkkii itseään joka välissä päähäni, mutta se on haastavaa. Viiltelyltäkin olen hienosti välttynyt. Tai hienosti ja hienosti, kun pää huutaa jatkuvaan tahtiin viillä viillä viillä, ja olen kuitenkin raapinut ja hakannut itseäni.

Kuten nyt päätellä saattaakin, vointi ei ainakaan ole kohentunut. Ilta-ahdistus on kovaa enkä mahda sille mitään, mitään muuta kuin nukkua. Nukahtamiseenkin menee ainakin puoli tuntia + 15 min puhelimen näpräystä ennen sitä (mikä ei tietenkään olisi kovin kannattavaa ennen nukkumaan menoa)... Tänään aloitettiin zyprexa, näin aluksi mielialaa tasaamaan ja kaiketi vähän ahdistukseenkin, myöhemmin ehkä kys. lääkettä käytetään psykoosinestolääkkeenä abilifyn ohella. En tiedä kuinka yleistä on pitää useampaa psykoosinestolääkettä samanaikaisesti? Voisi googletella.

Okei googlettelin ja ei mitään oikein löytynyt. Ehkä väärät hakusanat mutta noh, ehdin myöhemmin. Tällä hetkellä väsyttää vähän ja mikään ei oikein tahdo kiinnostaa. Eristäydyn. Katson paljon televisiota (Dexter jees) ja piirtelen jonkun verran, vietän puolet päivistä koneella. Ihmisten ilmoille mennessäni mua alkaa ahdistaan. En halua kertoa edellä mainitusta lääkärille tai terapeutilleni, koska he vain käskisivät mut johonkin ryhmään tai muuhun päivittäiseen aktiviteettiin, enkä millään jaksaisi sellaista tähän väliin. Pelkkä ajatuskin kouluun menosta ahdistaa hirveästi, ja äiti kuvittelee, että menisin aikuislukioon 19.1. (muistaakseni) alkaen, eieeieieiei.

Kuulin justiinsa kuinka siskolta kuullostanut ääni sano mun nimeni. Katoin taakseni ja sisko siellä oli, mutta selvästi ei kyllä kommunikoinut mun kanssa, vaan oli matkalla keskikertaan. Harhoja on muutenkin ollut jonkun verran ja päässä solvaa jatkuvaan vauhtiin miesääni. "Sinä oot huono." "Sinulla ei ole mitään merkitystä." "Sinä et ole olemassa." "Joku tarkkailee sua." "Sinun pitäisi tappaa ittes." Yöllä herätessäni kestää arviolta viisi sekuntia kunnes keksin jostain, että joku tarkkailee mua mun nukkuessani tai että mun huoneen nurkassa on mörkö. Oon todella vainoharhainen pimeällä ulkona tai sisällä, kuvittelen, että joku mieshahmo haluaa tappaa mut. En tajua edes, miksi kaikki pahat (aikeiltaan) harhat ovat miehiä, kun mitään traumaattista mulle ei ole muistaakseni tapahtunut miesten kanssa? En tiiä joo.

Kuulisin teiltä mielelläni, jos jolla kulla on kokemusta zyprexasta? Ja että onko täällä muitakin joilla on useampi psykoosinestolääkitys päällä?

39th. Arriving somewhere but not here

Jaaha. En ainakaan voi kehua, kuinka vointini olisi huikeasti parantunut. Päinvastoin, tuntuu, että se valuu samaan syvään kuoppaan kokoajan syvemmälle ja syvemmälle. Erehdyin kurkistamaan reunan yli ja nyt valun takaisin kuopan pohjalle. Flunssani ja kuumeeni alkaa sentään helpottamaan, kuumetta ei ole ollut pariin päivään ja nenä ei ole niin tukkoinen kuin esim. viime viikonloppuna. 

Viime viikonlopusta puheenollen, meillä oli suvun kesken serkkuni ristiäiset, jotka olivat minulle yhtä tuskaa. Tuntui, kuin kaikki rakkaus ja välittäminen minua kohtaan kaikilta muilta olisi kadonnut. Tunsin oloni niiiin yksinäiseksi, kuin ihminen ikinä kykenee tuntemaan. Kaikki se huojui minusta ulos ja siirtyi serkkupoikaani. Hän on rakastettu, toisin kuin minä. Hän on tärkeä, en minä. Hän merkitsee jotain, hänellä on toivoa. Minulla taas... ei ole ollut toivoa sitten en-edes-tiedä-minkä. 

Taas nämä kappaleet näyttävät todella lyhyiltä, mutta minkäs voit. Ajatukseni ovat edelleen yhtä katkonaisia, kuin silloin joskus viimeksi, kun kirjoitin vastaavasta aiheesta. Maanantaina oli lääkäri, joka sitten puolestaan meni räkäpäissä ollessani ihan hyvin. Kävimme läpi AM:n kanssa psykoottisia oireita ja näiden hahmojen ja henkilöiden sukupuolia ja ikiä, mistä en olekkaan aiemmin koskaan keskustellut. Oli ihana päästää todella hiuksenhienoja tietoja ulos itsestäni, aivan kuin joku olisi ymmärtänyt minua ja oireitani! Edellinen lääkäri kun vaan päivitteli omaa historiaansa Saksan ja Englannin mailla, mikä ei ollut ollenkaan ammattimaista. Päädyimme ensimmäisen tapaamisemme lopuksi sopimaan uuden ajan kahden viikon päähän ja nostamaan Abilifyn 22,5mg -> 30mg. Hassua tapaamisessa oli se, etten ahdistunut niin huimasti, mitä olisin voinut ja että tuntui koko ajan, etten olisi puhunut suomea, vaan jotain siansaksaa. Taisin mainitakkin lääkärille siitä suoraan, mutta en ole aivan varma asiasta, niin taidan nostaa sen puheeksi ensi kerralla. 

Minulla on todella vaarallinen olo. Tai olla. Itsessäni. Tuntuu, kuin se miesääni päässäni, joka minua usein haukkuu ja käskee, ottaisi vallan täysin. Nyt se käskee minua viiltelemään, että pääsisin eroon tästä sisäisestä ahdistuksesta, mikä minussa velloo. Ja muutenkin, ansaitsisin sen. Olen niin äärettömän lihava, mutta silti tuntuu harhana, että olisin äärettömän pieni (ei painollisesti, vaan koollisesti). Että kutistuisin aivan pieneksi. Kaikki tuntuu valtavalta. Edellä mainittu kuullostaa ihan naurettavalta, mutta minua vain itkettää asia. Mua ahdistaa niin hirveästi, että terä tuntuu ainoalta vaihtoehdolta palata siihen ulottuvuuteen, missä kaikki muutkin elävät. Enpä tiedä. Ottakaa kisu (ei ole oma kisu olisipa).  

Did you imagine the final sound as a gun?
Or the smashing windscreen of a car?

Did you ever imagine the last thing you'd hear as you're fading out was a song?

- Porcupine Tree - Arriving Somewhere But Not Here -

38th.

Tänään terapiassa sain kuulla jotain siihen viittaavaa, mitä pelkäsinkin kuulevani. M sanoi, että olen kokeillut niin monia eri hoitomuotoja, ettei oikein tiedä, mitä hän tekisi kanssani. Totesin itse vielä perään, että joo, mikään niistä muodoista ei ole pidemmällä aikavälillä edes auttanut. Sitten se huokasi. Toinen asia, mikä tuli esiin, oli mun motivaatio. "Terapiasta ei ole mitään hyötyä, jos et ole motivoitunut siihen ja jos kummatkin ei ole satasella mukana." Ja aiemmin käynnillä olin maininnut, että mua masentaa ihan hirveästi. Eli minkä johtopäätöksen tästä voi vetää...mulla ei kauheesti oo sitä motivaatiota terapiaan tällä hetkellä. On yhtä tuskaa koettaa päästä ylös sängystä. Ei ole yhtä tuskaa syödä, mutta hygieniasta huolehtiminen on tuskaa. On tuskaa yrittää lähteä ulos esimerkiksi kauppaan tai kirjastoon. Tuskaa yrittää elää ja pitää itsensä hengissä.

Epätodellinen olo jahtaa mua joka paikkaan. Tunne siitä, että joku muu hallitsee mun kehoa, seuraa myöskin joka paikkaan. Harhat seuraa mua joka paikkaan. En kykene olemaan erossa näistä edellä mainituista tunteista hetkeäkään. Aina joku niistä vallitsee mun päivissä.

En oikein osaa sanoa muuta kuin että hukun tähän oloon.

37th. Antakaa mun häipyä tästä maailmasta

En saa niitä pois mielestäni. Viiltelyä ja kuolemaa. Oon jo antanut itelleni luvan, että saan viiltää tänään, jos sellainen sopiva hetki tulee. Että se tunne on oikein oikein vahvana. Jatkuvastihan se on mielessä, mutta ei vielä tarpeeksi vahvana että tulisi syviä viiltoja.

Hetkittäin, ihan yllättäen, pillahdan itkuun. En jaksa tätä elämää enää. Tärisen ahdistuksesta. Katselen paljaan käteni jälkiä ja tunnen kaipuuta. Kaipuuta entiseen. Siihen aikaan, kun kättä ei peittänyt kerros viiltoarpia. Kun mulla oli edes hiukan parempi olla. En kyllä suoranaisesti muista, milloin sellainen aika oli. Noh, ihan sama, ei pahemmin nyt kiinnosta. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaakkaan. Enkä jaksa tehdäkkään oikein mitään. Syystäkin ehkä? Ajatuksissa pyörivät vain syvät viillot ja se toinen.

Äiti tuli valittamaan, kuinka huoneessani haisee kanin pissa. Oon ihan kamala ihminen, kun en jaksa hoitaa edes kanieni häkkiä puhtaaksi säännöllisesti. "Tarviitko apua ton kanssa -- siivotaan se huomenna." Tunnen syvää syyllisyyttä. Oon kamala oon kamala oon kamala(n laiska paska saatana kuole pois). Ehkä vaan käyn syömässä iltapalaa, hoidan päivän viiltelyt alta pois ja menen nukkumaan. 

36th. But am I here? It's kind of hard to tell.

Meni pari minuuttia, ennenkuin sain itseni aloittamaan tämän tekstin. Jämähdin tuiottamaan ylläolevaa kuvaa tällä valkoisella virtuaalipaperilla. Anteeksi heille, jotka trikkeröityvät pahasti tuosta kuvasta, en tarkoittanut sitä. Itseäni auttaa paljon ylläolevan kuvan tyylisten kuvien katselu, kun ahdistaa tai tekee mieli viillellä. Pidänkin guroblogia tumblrissa (piirrettyä gorea), jonka ylläpitäminen jollain ehkä sairaalla tapaa helpottaakin oloani (linkkiä annan jos jotakuta kiinnostaa).

Mun piti tulla kirjoittamaan siitä lääkärintapaamisesta, tai paremminkin loppukeskustelusta, jossa oli minä, vanhempani, entinen hoitajani M-R, uusi Mielenterveystoimiston hoitaja H ja vanha lääkärini KP ja uusi lääkäri AM. En suoraansanottuna muista siitä enää kovinkaan paljoa. Muistan, että tuleva lääkärini "puolusti" minua, kun sanoin kantani lääkkeisiini, eli että ne eivät toimi haluamallani tavalla. Edellinen lääkäri KP oli tiukasti sillä kannalla, ettei lääkkeisiini kannata tehdä muutosta osastolla tehtyjen muutosten jälkeen, mutta nykyinen lääkärini AM totesi rauhallisesti minun hiljaa hermostuttua, että katsomme lääkeasiaa ensimmäisellä tapaamisellamme. Toivon, etten joudu uudelleen osastolle (ensimmäinen kerta aikuispuolella, apua ei kiitos) säätämään lääkkeiden kanssa. Nykyisistä lääkkeistä ei kauheasti ole mitään apua tarpeisiini, Ketipinor nukuttaa aivan liikaa, kun kerran nukun sen 12-15h yössä ja Abilifystä huolimatta kuulen, näen ja tunnen harhoja n. joka toinen päivä, sekä dissosiaatioita on päivittäin. Toinen asia jonka muistan hämärästi, on se, kuinka haaveni alkaa ensihoitajaksi, lytättiin täysin. Jotain vanha lääkäri sanoi vain, että mielen pitäisi olla kirkas (vittu sanotko että olen menetetty tapaus, etten parannu koskaan kiitos tästä) ja minun pitäisi olla yhteistyökykyinen ja nopeaälyinen (psykologiset testit kylläkin osoittivat, että olen nopea reagoimaan ja tajuamaan asioita, lukisit joskus paperinikin sitten kiva kiitos uudelleen). Että mitä vittua taas KP. Haistakaa... Olen iloinen, että pääsin eroon edellisestä lääkäristä ja että uusi lääkärini vaikutti mukavalta ja kuuntelevaiselta.

Mua pelottaa tuleva tosi paljon. Tai tää tuli vasta mun mieleeni, en oikein osaa eritellä, että mikä mua pelottaa. Ehkä se, etten tiedä, mitä on tulevan. Jatkuva tunne siitä, että minun pitäisi olla kuollut, ei poistu mun mielestäni. Jatkuva tunne siitä, että minun pitäisi satuttaa itseäni, ei myöskään poistu mielestäni. En kuitenkaan ole sortunut terään nyt kuukauteen ja neljään päivään. Haavat muuttuivat ruviksi ja ne arviksi. Mua ahdistaa ja pelottaa minä itse. Se, mihin kykenisin ihan helposti. Se olisi yksi viilto liian syvälle valtimon kohdalle ja se oli siinä. Ellei joku löytäisi minua ensin. Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan hirveästi. En tiedä mitä tekisin. Oon ihan sekasin ajatuksissani. Samaan aikaan kehossa tuntuu kuitenkin tyhjä, ontto kohta. Mietin sitä osastoa, siellä saataisiin ehkä lääkkeet kohdilleen, ellei kohdalle osuisi joku samanlainen lääkäri, kuin nuortenosastolla... Plus äiti sanoi yksi päivä, ettei se halua, että joudun takaisin osastolle. En tahdo pettää sitä. Mutta silti, samaanaikaan, haluan repiä ihon auki ja vuotaa kuiviin. Ristiriitaista. Taas.

Prescription drugs they help me through the day

And that restraining order keeps me well at bay

But what's normal now anyway?

- Porcupine Tree - Normal -