Tänään terapiassa päädyttiin siihen, etten ole vielä tarpeeksi kunnossa aloittaakseni koulun. Ahdistaa silti, enkä tiedä edes miksi. Mulle alko tuleen tosi paljon itsetuhoisia ajatuksia liittyen viiltelyyn ja itsemurhaan, todella todella todella selkeitä suunnitelmia, ajatuskuvia tikattavista viiltelyhaavoista. En kuitenkaan (vielä) ole tehnyt mitään, oon ihan "kunnossa" sen suhteen. Tuntuu edelleen, että oon pettänyt kaikki ympärillä olevat ihmiset olemalla laiskapaska ja olemalla menemättä kouluun. Terapiassa puhuttiin lisäksi siitä, että mistä tiedän, milloin on tarvetta lähteä osastolle lepäämään. Tokaisin vain heti, että vielä ei ole tarvetta moiselle. Jatkokysymyksenä sain saman kysymyksen, johon vastasin hiljaa, että "no kai sillon jos itsetuhoset ajatukset tai viiltely lähtee käsistä...? Tai sillon, kun on psykoosissa." Näinhän ei ole vielä käynyt.
Lääkärikin soitti tänään, etten ollut saapunut ajalle. "Ai meillä oli tänään aika." Ilmeni, että lääkäri oli kämminyt asian -- meillä ei ilmeisesti pitänytkään olla aikaa. Juttelimme hetken lääkkeistä, ovatko ne toimineet ja tehtiin muutos, olanzapiini nostettiin 20mg ja ketiapiinia saan ottaa, jos siltä tuntuu. Seuraava aika onkin sitten viikon ja puolen päästä, hoitoneuvottelu, mihin tulee perhe mukaan, jee (nähkää sarkasmi). Pelottaa, että vointini onkin niin huonossa jamassa, että saan jonkun M1 -lähetteen suoraa tietä osastolle. Olen itse vain niin sairaudentunnoton. En tiedä...
Tuntuu, että kaverikin (A) haluaa vältellä mua. Se vastaili niin lyhyesti mun viesteihin. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikilla on jotain mua vastaan. Oonko oikeesti niin kamala ihminen? Todennäköisesti. Kukapa haluaisi olla tälläisen säälittävän laiskan paskan kaveri? Eipä kukaan niin. Toiseksi, tuntuu, että kaikki pystyisivät lukemaan ajatuksiani. Bussissa kulkiessani kaikki tuiottavat ja välttelevät minua. Kuulevat, kun kuuntelen musiikkia, tuomitsevat. Meinasin tänäänkin alkaa itkemään bussissa, kun kaikki tuntui ylivoimaisen vaikealta. Bussista päästessäni pois en enää kyennyt itkemään, vaikka kuinka annoin itselleni luvan siihen. En muutenkaan ole kyennyt itkemään, vaikka kuinka siltä tuntuisi. Yritän vaan kaikin voimin pitää kulissia yllä, mutta vähitellen alkaa tuntumaan, että se murtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti