Mulla on tosi yksinäinen fiilis. Johtunee ehkä siitä, että kaverilla on "uusi" poikaystävä, jonka kanssa hän viettää paljon aikaa, jolloin itse jään hieman sivummalle. Kyllä me jonkun verran puhutaan, mutta entisestä vertaistukihahmosta ei kyllä ole enää jäljellä paljoa. Ei sillä, oon kyllä tosi ilonen (sillä tavalla mitä voin olla iloinen jostain asiasta) heidän puolesta, mutta en mahda mitään omalle mustasukkaisuudelleni tai katkeruudelleni. En ole kykenevä muuten uusiin ihmissuhteisiin (ja kuka tällaisen kanssa haluaisi ystävystyä no ei kukaan duh), ne olisivat liian raskas taakka tähän tilanteeseen nähden. Silti itken illat yksinäisyyttä ja kiroan, miksen pidä yhteyttä vanhoihin tuttuihin. Tiedän kyllä miksi. En jaksa. En vain yksinkertaisesti jaksa. En jaksa kuunnella heidän upeasti eteneviä lukio-opintoja tai kuinka heillä on poika- tai tyttöystävät. Eikä kiinnostakkaan.
Tekisi mieli nostaa terä taas ihoa vasten ja viiltää niin syvään, että rasvakudokset pursuilisivat yli äyräiden. Niin ei kuitenkaan ole vielä koskaan käynyt, mutta ehkäpä vielä jonain päivänä saan terän uppoamaan tarpeeksi syvälle, mikä sekään ei loppujen lopulta riittäisi mörölle, joka minua piinaa päivästä päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti