Kaikki tuntuu valheelta. Etenkin oma oleminen. Hetkittäin tuntuu, etten ole edes oikeasti olemassa. Että kaikki on todellakin sitä suurta valhetta, missä elämme. Omassa olemisessa on se juttu, että tuntuu, että esitän kahta roolia: sitä valheellista ja sitä todellista. Päivällä vedän kunnon papukaijamerkin arvoiset roolisuoritukset positiivisesta asenteesta ja hyvästä olosta, kun taas illalla olen "oma itseni", mitä ikinä meinaakaan, masentunut minä, joka tuntuu läheisemmältä ja tutun turvalliselta. Olen täysin hämilläni, kuka olen. Identiteettikriisi.
Mulla oli vielä jotain muutakin kerrottavaa, mutta ajatuskatkos... Kipinässä on mennyt hyvin ja kanit on kotiutuneet ja sopeutuneet toisiinsa hyvin. Kaikki tuntuu olevan ihan kohdallaan, mutta silti jotain uupuu. Ryven itsevihassa päivittäin, tunneittain. En tiedä mitä tekisin syksyllä, koska tänään S:n kanssa todettiin, että ehkä se lukio ei ole oma paikkani, sillä sieltä ei saa tukea henkiseen puoleen ja se on todella raskasta. Kipinästä on heitelty muutamia ideoita, mutta mikään ei tunnu omalta. Ehkä tälläkin on tekemistä jonkin verran edellämainitun identiteettikriisin kanssa. En tiedä, mitä haluan niin tulevaisuudelta kuin nykyhetkeltä. Tuntuu kiittämättömältä idiootilta, kun hylkään idean toisensa perään. En ole valmis mihinkään kouluun, opiskeluun ylipäätänsä tällä hetkellä. En varmaan ole kykenevä opiskelemaan vielä vuosiin, mikä ahdistaa. Naurettavinta on, etten edes tiedä mikä mussa on vikana, kun mulla ei lapsuudessa/nuoruudessa ole ollut mitään perheväkivaltaa tai päihdeongelmaisia vanhempia. Hiukan henkistä väkivaltaa kaveripiirissä, mutta musta tuntuu, että sekin kuuluu nykypäivänä nuorten juttuihin (en keksinyt osuvampaa sanaa pöh). Ei mitään seksuaalistakaan ole missään vaiheessa ollut. Taino, kerran. Puhun itseni vain pussiin. Ja karseen sekavaa tekstiä tämä. Lopetan tähän kiitos ja näkemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti