Mietin itsemurhaa päivittäin, tosissani. Ja viiltelyä. Sitä tunnetta, kun veri tulvahtaa haavasta ulos. Vielä en ole langennut itseni satuttamiseen näissä muodoissa, mutta minusta tuntuu, että tänään on se päivä. Olo on todella turta ja elämäni on pelkkää näyttelemistä, mikä alkaa käymään todella todella raskaaksi. Olen koettanut siirtää ajatuksia monella terveellä tavalla; pelaamalla, katsomalla televisiota, käymällä kävelyllä, syömällä (ei ehkä niin tervettä), puhumalla (valehtelemalla, ei taas niin tervettä)... Ensi poliaika on perheaika (MDFT -terapia, kuuluu joka toiselle viikolle perheajat), joten en pääse avautumaan S:lle oloistani. Mulla ei ole tapana kertoa vanhemmille mitään, on oltava vahva, selvittävä itse. Aina. Sitten ne myöhemmin ihmettelee, kuinka niille ei kerrota mitään, en minä, ei sairaanhoitaja. Onneksi on olemassa salassapitovelvollisuus. Paitsi sitten, kun on itselleen vahingollinen.
Olen ollut 9 päivää ilman lääkkeitä. Taas. Ihan vaan koska jokin pieni ääni sanoo, että ne ovat myrkkyä. Ja ehkä siksikin, että haluan kerätä niitä pahan päivän varalle. Tiedän hyvin, millaista jälkeä ne voivat saada, kuinka kamalaa on, kun lääkehiiltä juotetaan tai maha pumpataan tyhjäksi. Ei siksi, että itselleni olisi tehty niin, vaan koska olen lukenut tarinoita moisesta. Ihan että vaan tietäisin.
Kaveri (A) pyys just huomenna juomaan huomenna. Varmaan suostun, koska saan kevennystä tähän ajatusmaailmaan. Ja nään puolituttuja päissään, hulvatonta. Ja kaverille yöks pitkästä aikaa. Jees.
Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
- Haloo Helsinki - Vapaus käteen jää -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti