25th. Osasto

Hajottaa niin maan perkeleesti. Oon ollut nyt viikon osastolla ja tänä viikonloppuna on ensimmäinen ja viimeinen kotiloma, sillä hoitoa osastolla on jäljellä vielä toinen viikko. Hoito itsessään on mennyt ihan hyvin, olen saanut puhuttua kerätyistä (ja vessasta alas vedetyistä) lääkkeistä ja viiltelystä, sekä harhoista ja epätodellisista oloista. Ajatus siitä, että siirryn aikuisten puolelle, tulee esiin jatkuvasti, enkä todellakaan ole henkisesti valmis täyttämään 18 vuotta. Todella paljon enemmän vastuuta, uusi psykologi/psykiatri, uusi lääkäri, joka saattaa olla tuttu minulle isän puolelta; uusi osasto, jos sille koskaan joudun tai pääsen, kun tai jos jätän lääkkeeni syömättä ja vaivun psykoosiin, kuten nyt meinasi tapahtua; hiukan lisää vastuuta.

Olen todella uupunut. En jaksaisi elää enää, en näe millään mitään merkitystä. Kaikki kuolevat, ennemmin tai myöhemmin, ja toivon, että minun kohdalla se olisi se ennemmin. Minulla ei vain ole "pokkaa" tappaa itseäni, vaikka keino olisikin melko varma ja päätetty.

Abilifyä nostetaan täksi viikonlopuksi 22,5mg ja ketiapiini nostettiin toissa päivänä 100mg. Hiukan jotain muutoksia, mutta en ole kuitenkaan tyytyväinen. Olisin halunnut kokeilla jotain toista antipsykoottista kuin abilifyä ja ketipinorin saisi laskea 75mg, jolla selvisin varsin hyvin yöunien kohdalta ja se helpotti hiukan ahdistustakin.

Pätkä osastolla kirjoitetusta tekstistä epätodellisessa olossa (en jaksa oikolukea, voi sisältää virheitä):

"Kuolsinpa jo pois. Mulla ei ole mitään merkitystä. Millään ei ole. Elän jatkuvassa epätodellisessa olossa, kuin sumussa, mistä ei pääse pois. Olo on turta, turha, mitätön; ahdistunut, masentunut, ulkopuolinen. Itkettää hiukan, mutta pitää olla vahva, ei saa näyttää heikkouksiaan. Harhat eivät mene pois, joku seuraa, tarkkailee. Joskus näen vilauksen varjosta, kuulen sen kutsuvan. Se käskee tappamaan itseni. Se käskee viiltelemään, satuttamaan. Ahdistaa. Sydän hakkaa, käsi hikoaa, kynä tippuu. Tyhjää. En tiedä, mitä tekisin. Tuntuu, etten elä pitkään. Mietin helpointa, varminta tapaa kuolla. Kukaan ei huomaisi. Kuten ei nytkään huomaa, teen hidasta ja hiljaista henkistä kuolemaa. Oksettaa. Ruoka nousee ylös. En jaksa käydä suihkussa, vaihtaa vaatteita, pestä hampaita, hoitaa itseäni. Mitä merkitystä kyseisillä toimilla on, jos kuolen pian. Ei mitään. En tiedä, olenko turvassa itseltäni kotona. Ehkä, ehken. Kysymyksiä kysymyksiä. Henkinen kuolema, epätodellinen olo. Kädet hikoaa. Väsyttää, olen uupunut. Olen täysin hukassa elämäni kanssa."

Muistan ton hetken hyvin, istuin huoneessa yksin, pyörittelin stressipalloa lattialla ja tuiotin sitä puoli tuntia. Sitten kirjoitin ja kirjoitin ja kirjoitin. Tuossa ei ole ihan kaikkea tekstiä, mitä kirjoitin tuona hetkenä, on vielä melkein yhtä pitkä toinenkin pätkä, missä purin samoja asioita mielestäni.