26th. Osasto part 2

Mielialat vaihtelevat laidasta laitaan. Tai ei ihan äärimuotoihin, mutta lievempinä. Välillä tuntuu, että hukun suruun ja huoleen, mutta välillä mieliala on jopa ihan hyvä ja jaksan tehdä erilaisia arjen askareita ja muuta ylimääräistä aktiviteettia. Tänään mielialat ovat olleet enemmän ehkä positiivisia -- pääsin osastolta pois aamukymmeneltä, käytiin kaupassa, selailin pitkästä aikaa internettiä, leivoin mutakakkua ja äiti onnistui varaamaan minulle huomiseksi kampaaja-ajan kello kolmeksi. Päätin ihan spontaanisti, että leikkautan hiukset taas ihan lyhyiksi, tuli vain sellainen fiilis, että se olisi hyvä idea. Saa nähdä, mitä sanon huomenna kampaajan penkissä. Hiukan jännittää, millaista jälkeä tämä saa aikaiseksi, mutta olen melko varma, että olen tyytyväinen lopputulokseen, koska pidin viimekin kerralla lyhyestä pehkostani. 

Osastosta ehkä voisin kirjoittaa hiukan... Toisella viikolla ns. konkreettiset harhat (näkö, kuulo, tunto) alkoivat hiukan hellittää, mutta vainoharhaiset ajatusharhat sekä epätodelliset olot eivät näyttäneet, eivätkö vieläkään näytä, helpottuvan. Lääkäri totesi vain yksitoikkoisesti, että lääke alkaa vaikuttamaan parin viikon päästä kunnolla, mutta tahdon itse epäillä, riittääkö tämä 22,5mg vieläkään näiden kys. harhojen ja olojen poistoon. Oma lääkärini polilta olisi ollut valmis kokeilemaan jotain toista lääkettä, mihin olin itsekkin halukas, mutta osaston lääkäri totesi, että koska abilify oli toiminut aiemminkin (ja tämä ei niinkään pidä paikkaansa), sitä jatketaan, mutta juurikin suuremmalla annostuksella. Osastosta muuten, porukka oli ihan jees, tulin toimeen kaikkien kanssa ja pelattiinkin aika paljon skippoa. Ruoka oli myös ihan jees, syötävää, muttei voita kotiruokaa (tietenkään). Itseäni ei alkanut osastohoidon aikana kyllästyttämään siellä oleminen, toisin kuin monella muulla, vaan aloin jo kahden viikon aikana laitostumaan, enkä välttämättä niin mielelläni olisi halunnut lähteä kohti kotia. Ihan vain siksi, että täällä voi tapahtua mitä vain ja rutiinit ovat mitä ovat, eivät niin säännöllisiä ja tarkkoja. Osasto paikkana tuntui minun näkökulmasta turvalliselta, enkä satuttanut itseäni ainakaan niin moneen otteeseen tai pahasti, mitä aikaisemmin. Hoitajat ymmärsivät asiat, mitä käytiin läpi, ainakin suurimmilta osin ja kaikki olivat rentoja, muutamaa poikkeusta tietenkin lukuunottamatta. 

Maanantaina on seuraava poliaika, S sai järjestettyä asian mahdollisimman lähelle kotiutumista, mistä olen ihan iloinen. Tuntuu pääasiassa, että eläisin sumun keskellä, enkä hahmota ympäristöä juuri ollenkaan. Melkein kokoajan kaikki näyttää harmaalta tasaiselta massalta, ja silloin tällöin ilon ja surun lisäksi oloni on turta ja tyhjä, niinkuin tälläkin hetkellä. Kuuntelen klassista, kaunista Ameliesta tuttua Comptine d'un autre etre -kappaletta ja yritän tuntea edes jotain, ihan mikä vaan kelpaisi. Ehkä palaan Sims 4 siminluontiin takaisin ja yritän selvitä illasta hengissä.