Meni pari minuuttia, ennenkuin sain itseni aloittamaan tämän tekstin. Jämähdin tuiottamaan ylläolevaa kuvaa tällä valkoisella virtuaalipaperilla. Anteeksi heille, jotka trikkeröityvät pahasti tuosta kuvasta, en tarkoittanut sitä. Itseäni auttaa paljon ylläolevan kuvan tyylisten kuvien katselu, kun ahdistaa tai tekee mieli viillellä. Pidänkin guroblogia tumblrissa (piirrettyä gorea), jonka ylläpitäminen jollain ehkä sairaalla tapaa helpottaakin oloani (linkkiä annan jos jotakuta kiinnostaa).
Mun piti tulla kirjoittamaan siitä lääkärintapaamisesta, tai paremminkin loppukeskustelusta, jossa oli minä, vanhempani, entinen hoitajani M-R, uusi Mielenterveystoimiston hoitaja H ja vanha lääkärini KP ja uusi lääkäri AM. En suoraansanottuna muista siitä enää kovinkaan paljoa. Muistan, että tuleva lääkärini "puolusti" minua, kun sanoin kantani lääkkeisiini, eli että ne eivät toimi haluamallani tavalla. Edellinen lääkäri KP oli tiukasti sillä kannalla, ettei lääkkeisiini kannata tehdä muutosta osastolla tehtyjen muutosten jälkeen, mutta nykyinen lääkärini AM totesi rauhallisesti minun hiljaa hermostuttua, että katsomme lääkeasiaa ensimmäisellä tapaamisellamme. Toivon, etten joudu uudelleen osastolle (ensimmäinen kerta aikuispuolella, apua ei kiitos) säätämään lääkkeiden kanssa. Nykyisistä lääkkeistä ei kauheasti ole mitään apua tarpeisiini, Ketipinor nukuttaa aivan liikaa, kun kerran nukun sen 12-15h yössä ja Abilifystä huolimatta kuulen, näen ja tunnen harhoja n. joka toinen päivä, sekä dissosiaatioita on päivittäin. Toinen asia jonka muistan hämärästi, on se, kuinka haaveni alkaa ensihoitajaksi, lytättiin täysin. Jotain vanha lääkäri sanoi vain, että mielen pitäisi olla kirkas (vittu sanotko että olen menetetty tapaus, etten parannu koskaan kiitos tästä) ja minun pitäisi olla yhteistyökykyinen ja nopeaälyinen (psykologiset testit kylläkin osoittivat, että olen nopea reagoimaan ja tajuamaan asioita, lukisit joskus paperinikin sitten kiva kiitos uudelleen). Että mitä vittua taas KP. Haistakaa... Olen iloinen, että pääsin eroon edellisestä lääkäristä ja että uusi lääkärini vaikutti mukavalta ja kuuntelevaiselta.
Mua pelottaa tuleva tosi paljon. Tai tää tuli vasta mun mieleeni, en oikein osaa eritellä, että mikä mua pelottaa. Ehkä se, etten tiedä, mitä on tulevan. Jatkuva tunne siitä, että minun pitäisi olla kuollut, ei poistu mun mielestäni. Jatkuva tunne siitä, että minun pitäisi satuttaa itseäni, ei myöskään poistu mielestäni. En kuitenkaan ole sortunut terään nyt kuukauteen ja neljään päivään. Haavat muuttuivat ruviksi ja ne arviksi. Mua ahdistaa ja pelottaa minä itse. Se, mihin kykenisin ihan helposti. Se olisi yksi viilto liian syvälle valtimon kohdalle ja se oli siinä. Ellei joku löytäisi minua ensin. Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan hirveästi. En tiedä mitä tekisin. Oon ihan sekasin ajatuksissani. Samaan aikaan kehossa tuntuu kuitenkin tyhjä, ontto kohta. Mietin sitä osastoa, siellä saataisiin ehkä lääkkeet kohdilleen, ellei kohdalle osuisi joku samanlainen lääkäri, kuin nuortenosastolla... Plus äiti sanoi yksi päivä, ettei se halua, että joudun takaisin osastolle. En tahdo pettää sitä. Mutta silti, samaanaikaan, haluan repiä ihon auki ja vuotaa kuiviin. Ristiriitaista. Taas.
Prescription drugs they help me through the day
And that restraining order keeps me well at bay
But what's normal now anyway?
- Porcupine Tree - Normal -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti