Jaaha. En ainakaan voi kehua, kuinka vointini olisi huikeasti parantunut. Päinvastoin, tuntuu, että se valuu samaan syvään kuoppaan kokoajan syvemmälle ja syvemmälle. Erehdyin kurkistamaan reunan yli ja nyt valun takaisin kuopan pohjalle. Flunssani ja kuumeeni alkaa sentään helpottamaan, kuumetta ei ole ollut pariin päivään ja nenä ei ole niin tukkoinen kuin esim. viime viikonloppuna.
Viime viikonlopusta puheenollen, meillä oli suvun kesken serkkuni ristiäiset, jotka olivat minulle yhtä tuskaa. Tuntui, kuin kaikki rakkaus ja välittäminen minua kohtaan kaikilta muilta olisi kadonnut. Tunsin oloni niiiin yksinäiseksi, kuin ihminen ikinä kykenee tuntemaan. Kaikki se huojui minusta ulos ja siirtyi serkkupoikaani. Hän on rakastettu, toisin kuin minä. Hän on tärkeä, en minä. Hän merkitsee jotain, hänellä on toivoa. Minulla taas... ei ole ollut toivoa sitten en-edes-tiedä-minkä.
Taas nämä kappaleet näyttävät todella lyhyiltä, mutta minkäs voit. Ajatukseni ovat edelleen yhtä katkonaisia, kuin silloin joskus viimeksi, kun kirjoitin vastaavasta aiheesta. Maanantaina oli lääkäri, joka sitten puolestaan meni räkäpäissä ollessani ihan hyvin. Kävimme läpi AM:n kanssa psykoottisia oireita ja näiden hahmojen ja henkilöiden sukupuolia ja ikiä, mistä en olekkaan aiemmin koskaan keskustellut. Oli ihana päästää todella hiuksenhienoja tietoja ulos itsestäni, aivan kuin joku olisi ymmärtänyt minua ja oireitani! Edellinen lääkäri kun vaan päivitteli omaa historiaansa Saksan ja Englannin mailla, mikä ei ollut ollenkaan ammattimaista. Päädyimme ensimmäisen tapaamisemme lopuksi sopimaan uuden ajan kahden viikon päähän ja nostamaan Abilifyn 22,5mg -> 30mg. Hassua tapaamisessa oli se, etten ahdistunut niin huimasti, mitä olisin voinut ja että tuntui koko ajan, etten olisi puhunut suomea, vaan jotain siansaksaa. Taisin mainitakkin lääkärille siitä suoraan, mutta en ole aivan varma asiasta, niin taidan nostaa sen puheeksi ensi kerralla.
Minulla on todella vaarallinen olo. Tai olla. Itsessäni. Tuntuu, kuin se miesääni päässäni, joka minua usein haukkuu ja käskee, ottaisi vallan täysin. Nyt se käskee minua viiltelemään, että pääsisin eroon tästä sisäisestä ahdistuksesta, mikä minussa velloo. Ja muutenkin, ansaitsisin sen. Olen niin äärettömän lihava, mutta silti tuntuu harhana, että olisin äärettömän pieni (ei painollisesti, vaan koollisesti). Että kutistuisin aivan pieneksi. Kaikki tuntuu valtavalta. Edellä mainittu kuullostaa ihan naurettavalta, mutta minua vain itkettää asia. Mua ahdistaa niin hirveästi, että terä tuntuu ainoalta vaihtoehdolta palata siihen ulottuvuuteen, missä kaikki muutkin elävät. Enpä tiedä. Ottakaa kisu (ei ole oma kisu olisipa).
Did you imagine the final sound as a gun?
Or the smashing windscreen of a car?
Or the smashing windscreen of a car?
Did you ever imagine the last thing you'd hear as you're fading out was a song?
- Porcupine Tree - Arriving Somewhere But Not Here -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti