37th. Antakaa mun häipyä tästä maailmasta

En saa niitä pois mielestäni. Viiltelyä ja kuolemaa. Oon jo antanut itelleni luvan, että saan viiltää tänään, jos sellainen sopiva hetki tulee. Että se tunne on oikein oikein vahvana. Jatkuvastihan se on mielessä, mutta ei vielä tarpeeksi vahvana että tulisi syviä viiltoja.

Hetkittäin, ihan yllättäen, pillahdan itkuun. En jaksa tätä elämää enää. Tärisen ahdistuksesta. Katselen paljaan käteni jälkiä ja tunnen kaipuuta. Kaipuuta entiseen. Siihen aikaan, kun kättä ei peittänyt kerros viiltoarpia. Kun mulla oli edes hiukan parempi olla. En kyllä suoranaisesti muista, milloin sellainen aika oli. Noh, ihan sama, ei pahemmin nyt kiinnosta. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaakkaan. Enkä jaksa tehdäkkään oikein mitään. Syystäkin ehkä? Ajatuksissa pyörivät vain syvät viillot ja se toinen.

Äiti tuli valittamaan, kuinka huoneessani haisee kanin pissa. Oon ihan kamala ihminen, kun en jaksa hoitaa edes kanieni häkkiä puhtaaksi säännöllisesti. "Tarviitko apua ton kanssa -- siivotaan se huomenna." Tunnen syvää syyllisyyttä. Oon kamala oon kamala oon kamala(n laiska paska saatana kuole pois). Ehkä vaan käyn syömässä iltapalaa, hoidan päivän viiltelyt alta pois ja menen nukkumaan.