42th. We sleep inside of this machine

Syvimmät pahoitteluni, etten ole jaksanut kirjoittaa taas pariin viikkoon. Olo on ollut todella vetämätön ja tunnen itseni zombiksi. Yritän tarpoa viimesillä voimillani hangessa eteenpäin siinä onnistumatta. Mun on moneen otteeseen pitänyt kirjoittaa tänne, mutta kaikki sanat tuntuvat katoavan näppäimistöltä. Yritän nyt kirjoittaa jotain järkevää... Maanantaina oli aika lääkärille ja vanhemmat olivat mukana. Juttelimme (lääkäri siis kertoi ja itse olin koko ajan hiljaa) pääasiassa psykoottisista oireistani ja lääkehoidosta. Hiljaa sain mainittua, kuinka terapiassa oli ollut puhetta dissosiaatiosta, mutta lääkäri ei ottanut mitään kantaa asiaan, vaan antoi hoitajan kertoa vanhempien pyynnöstä, mitä dissosiaatio tarkoittaa ja lopuksi lääkäri totesi, että "kaikki ihmiset kokee dissosiaatiota". Itse tuiotin koko selostuksen ajan lattiaan miettien, että onko normaalia kokea olemassa olemmuutta liki jatkuvasti, siitä mitään tietenkään ääneen mainitsematta. Ajan ollessa melko lopussa keskustelu ajautui lopulta "tappeluun" minä versus kaikki muut. Menin möläyttämään jotain ettei minulla ole enää toivoa ja että lääkkeet eivät auta minun kohdalla ollenkaan psykoottisiin oireisiin. Siitähän sitten porukka innostui "takomaan toivoa päähäni" ja lääkäri koetti saada minut ymmärtämään, ettei minulla ole yritetty kuin yhtä psykoosinestolääkettä aiemmin. Minua alkoi vain itkettämään koko keskustelu ja lähdin ulos hokien päässäni "tapa ittes susta ei oo mihinkään oot kroonistunut paska oot turha ei sulla ole mitään toivoa tapa ittes viiltele tapa ittes viiltele tapa ittes." Seuraava lääkäriaika onkin sitten vasta joskus tammikuun lopulla.

Koulun pitäis alkaa 19.1.2015, mutta musta kyllä tuntuu, etten mene sinne vielä(kään). Mulla ei vaan yksinkertaisesti ole energiaa opiskeluun. Nyt kaikki tulee sanomaan, että yrittäisit edes, mutta en vaan...voi. En kykene. Mun keskittymiskykykin lähentelee pakkasta ja moittivat harhat eivät edesauta asiaa ollenkaan. En vaan tiedä, että myönnetäänkö mulle enempää sairaslomaa. Toisaalta en tarvisi mitään myönnytyksiä lääkäriltä, sillä pian en kuulu mihinkään kouluun ja oon täysin vapaata riistaa sen suhteen. Joo mä tiedän, että yksin kotona oleminen ei edesauta mun kuntoutumista ollenkaan, eikä viikottaiset terapiakäynnit M:llä riitä sosiaalisoitumiseen. 

Olin toissa päivänä A:lla yötä, kun sen poikaystävä meni kotiinsa käymään yöksi. Oli ihan mukavaa, mun fiilis tosin ei ollut missään katossa, vaan aikalailla päinvastoin. Meinasin pariin otteeseen oikeesti pillahtaa vaan itkuun, kun en olisi jaksanut olla siellä. Sinnittelin kuitenkin yön yli (nukuin yllättävän hyvin) ja selvisin hengissä ja puhtain silmin. Katottiin elokuva, Lars von Trierin Antichrist, mistä tykkäsin, vaikka se olikin raaka ja siinä oli muutama seksikohtaus. Muutenkin suosittelen saman tekijän Melancholiaa, mikä kuvaa masentuneen ihmisen elämää ja maailmanloppua.

Koska mun pitäis pudottaa painoo (ylipainon puolella mennään), niin laitan sivupalkkiin ainakin toistaiseksi mulle tavoitteet siihen asti, missä olen ollut ennen syömishäiriötä. Tiedetään, että ylipainoa ei ole iiiihan hirveästi; tiedetään, että syömishäiriön riski on ex-syömishäiriöisellä korkea; tiedetään, ettei vaa'alla tule käydä päivittäin; tiedetään, että ihmisen paino voi olla eri ennen ja jälkeen syömishäiriön; tiedetään, että paino muuttuu iän mukana jne. En vain koe tätä kehoa omaksi ja olen saanut lääkäriltä kommenttia, ettei paino saisi nousta tästä kovinkaan paljoa. Vitun lääkkeet sanonpa vain. 

Oon miettinyt taas viimeaikoina paljon kuolemaa, mitä ns. toisella puolella on, ja oon päätynyt siihen, ettei siellä ole muuta kuin ikuinen pimeys.

Well, Jesus Christ, I'm not scared to die

I'm a little bit scared of what comes after

Do I get the gold chariot?

Do I float through the ceiling?

- Brand New - Jesus Christ -