Aloitan kevyesti kertomalla, että melkein kaksi kuukautta taukoa keskeytyi maanantai-iltana, kun viiltelin pitkästä aikaa. Itse olen kovin pettynyt itseeni, sairas mieli on ylpeä, että tein niinkuin se tahtoi. Sairas mieli hokee viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä viillä nyt upota teräsi lihaan. Se saa minut kovin surulliseksi, sairas mieli ei tahdo lopettaa käskyttämistään. En kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin kyseiseen ajatukseen. Tai tapa ittes tapa ittes tapa ittes on toinen ajatus. En muista kerroinko jo sen (kerron sitten uudelleen nyt), kun me tehtiin S:n kanssa munkkiharjoite. Nopeasti selitettynä ideana oli, että ei saanut ajatella "herkullista sokerimunkkia" S:n kuvaillessa sitä. No, itsehän sitten torjuin ajatuksen hokemalla pääni sisällä "tapa ittes tapa ittes tapa ittes" -- mistä ei seurannut muuta kuin pahaa. Kerroin S:lle ajatuksesta ja saimme puhuttua sitä auki. Taisin kertoa tämän jo täällä, kun muistan, kuinka kerroin, että S näytti kovin surulliselta. No kuitenkin...
On ollut hetkiä, kun olen ollut aivan valmis kuolemaan, en kauheasti ole puhunut asiasta kenenkään kanssa. Mulla olis periaatteessa keinokin jo mielessä... Itkettää pelkkä ajatuskin. Kuolemasta ja viiltämisestä. En ansaitsisi tätä paskaa, minkä saan niskaani ajatuksieni kautta. Tai välillä ehkä omastakin mielestäni ansaitsen, mutta nyt tuntuu pahalta. Paha ajatus vaanii ja sanoo, että pääsisin ajatuksistani eroon, kun v i i l t ä i s i t (tuolta se näyttää päässäni, paha ajatus). Noh, toistaiseksi se on pysynyt maanantain jälkeen vain ajatustasolla. Mutta ja iso mutta, ajatus on niin paljon läsnä, etten kykene välttelemään sitä varmastikkaan viikonlopun yli. Yllätän itseni, jos onnistun.
Viikko on kulunut nopeaan tahtiin. Päivittäin minulla on vaikeuksia nousta sängystä, päästä Kipinään ja jaksaa olla siellä. Eilen(köhän se oli) S oli meillä kylässä, olin tehnyt porkkanakakkua, joka oli hyvää. Juttelimme taas hiukan siitä, kuinka hoito polilla päättyy ja siirtyy yksityisterapiaan ja toiselle polille ja siitä, kuinka myönsin viimeksi, että pelkään, että vanhemmat hylkäävät. Äiti alkoi itkemään, mikä sai melkein itsenikin itkemään. Mikä on aika kummallista, koska vaikka kuinka haluaisin nykyään itkeä, en kykene.
Tänään on masentanut. Ja muutenkin. Varmaan se on tää syksy ja pimeys, jotka ainakin vaikuttaa. Ja aktiiviset ajatukset. Ja laiska yhteydenpito kaveriin. Ja uupumus ja hoidon muutos ja siitä muodostuva kriisitilanne (tai näin sen miellän). Oon tosi väsynyt, Ja sitä ei mikään kahvi hoida. Eikä kyllä uni tai lääkkeet. Ei varmaan mikään.
And in the naked light I saw
Ten thousand people, maybe more.
People talking without speaking,
People hearing without listening,
People writing songs that voices never share
And no one dared
Disturb the sound of silence
- Simon and Garfunkel – The Sound of Silence -
voimia! <3
VastaaPoistaKiitos <3
Poista