6th.

Mulla on niin yksinäinen olo. Oon jätetty, petetty, riepoteltu. En ole minkään arvoinen. Ei kukaan musta välitä. Ei ketään kiinnosta. Ei muakaan pitäis, mutta en mahda sille mitään, että on niin syrjäänheitetty fiilis. Oon taas alkupisteessä, en kenenkään ystävä. En merkitse kenellekkään mitään. Ehkä perheelle jotain, mutta tässä iässä se ei riitä -- pitäis olla kaverisuhteita, kavereiden tuki ja turva. Kaikki suhdejutut tuntuu niin kaukaisilta, niitä ei ole tarkoitettu minua varten. En ansaitse edes läheisiä, saatika olla kenenkään taakkana, niinkuin jatkuvasti joudun olemaan. Joko voisin lopettaa kaiken, ettei minun tarvitsisi vaivata muiden mieliä olemassa olollani. En ansaitse mitään. En ansaitse. Ei.

Mutta silti, Donnie Darko sen sanookin; en halua olla yksin, en halua olla jätettynä ulkopuolelle. Haluaisin kuulua johonkin (eri asia taas, ansaitsenko no en), ensimmäistä kertaa ikinä. Haluaisin olla osa maailmaa, haluaisin sopeutua ja käpertyä jonkun tai jonkin viereen, joka lohduttaa ja jaksaa kantaa minun pientä taakkaani kanssani. Mutta en edelleenkään ansaitse kuulua mihinkään muualle, kuin kuolleiden kirjoihin. En ansaitse. Ei.