13th.

Willin sanelema repliikki ja toinen teksti kuvaavat oloani aika hyvin. Ääripäästä toiseen -- kadulla kävellessäni tuntuu kuin kukaan ei huomaisi, niinkuin lävitseni voitaisiin kävellä; toisanaan tuntuu, että kaikki katsovat, haukkuvat, nauravat, juuri minulle. Tuntuu aika ilkeältä se, pakko myöntää. En mahda ololleni mitään.

Lääkäri ei suostunut vielä vaihtamaan lääkitykseeni mitään muutoksia, käski (tai ehkä paremmin suositteli) vähentämään ketipinorin 50mg -> 25mg. Yksi punainen tabletti vähemmän. Eipä se lääke koskaan missään tuntunutkaan, joten vaihdos on minulle samantekevä. Kesäkuussa katsotaan, kuinka olo on muuttunut (valvon hieman pidempään ja nukun entisestä 12 tunnista noin pari tuntia vähemmän, muuten ei muutoksia) ja pohditaan, otetaanko mahdollisesti jotain ssri -lääkkeitä tai muita mielialalääkkeitä taas mukaan. Seronil oli käytössä noin vuoden, mutta koska olo lähti huimaan laskuun, se otettiin pois. Lisäksi on kokeiltu Cipralexia tasaamaan mielialaa, mutta se zombifoi ja aiheutti harhoja, niin se vedettiin pois aika nopeasti. Viimeaikoina lääkkeiden kanssa on ollut vähän "hutera" olo, kun pää sanoo, ettei niitä kannata ottaa, ansaitsen sen pahan, mitä niillä piilotetaan; ennemmin tai myöhemmin joudun kohtaamaan taas samat ajatusmaailmat, harhaisat olot, derealisaation ja depersonalisaation tunteet (joita tunnen kyllä muutenkin enemmän tai vähemmän). Että lääkkeet ovat myrkkyä, joilla ihmiset koetetaan saada takaisin oravanpyörään mukaan, yhteiskunnan orjiksi. Ne tekevät turraksi maailmalle, kuten sanottua, zombifoi (hieno sana eikös), saa pään toimimaan hitaasti, lihottaa, tekee tyhmäksi ääliöksi joka ei pysy tunneilla mukana ja saa surkeita arvosanoja, sanoinko jo lihottaa, no lihottaa sairaasti. Huijattu olo.

Olossa ei siis ole ollut mitään huimia muutoksia, edelleenkin itsemurha-ajatukset pyörivät päivittäin mielessä ja tuntuu, että olisi parempi, jos olisin kuollut. Viiltelyn kannalta vointi on mennyt "parempaan", tuntuu, ettei siitä kuitenkaan olisi hyötyä ja että mitä turhaan, kun se ei kuitenkaan riitä enää. Sairaanhoitaja S:n kanssa todettiin, että todellisuudessa itsemurha-ajatukset johtuvat kuoleman pelosta ja tavasta hallita. Puhdasta hallinnan tunnettahan siitä saa, kun pohtii elämänsä päättämistä. Jokin niin suuri ja merkityksellinen asia olisi omissa käsissä, omassa hallinnassa. Ei ehkä ole järkevää myöntää, mutta se on hieno tunne, hallinnan tunne. Pelosta ehkä sen verran, että todettiin siis, että puolipuhdas pelko on taustalla, koska no, pelkään hallitsematonta kuolemaa. Ahdistun järjettömästi mm. ajatuksesta ajaa skootterilla, koska voisin liukastua kiviin ja kaatua ja tappaa itseni vahingossa, ilman omaa päätöstä. Tai bussilla matkustaminen on hankalaa, koska mitä jos joku päättääkin räjäyttää bussin? Tai autolla kulkeminen lujaa (>90km/h), koska mitä jos kuljettaja menettää auton hallinnan ja ajaudumme kaikki ojaan (tai ehkä tulisi ketjukolari tai muuta) ja auto päättää syttyä tuleen ja en pääsisi autosta pihalle. Meinaan alkaa itkemään jo pelkästä ajatuksesta. Aivot alkaa olla sen verran mössöä, kun päädyinkin tänään ottamaan 50mg ketiapiinia ja 25mg klooriprotikseenia. Jänniä nämä vaikuttavat aineet. Klooriprotikseenikin kuullostaa jotain astianpesuainemyrkyltä. Jännää, ehkä lopetan tähän. Anteeksi muuten, sivuhuomautuksia tuli hieman normaalia enemmän. Vaikka ei näitä kukaan luekkaan eh. Ottakaa loppuun hienoja lyriikoita.

There's something wrong

Within my head,

I feel like as

I am a freak.

---

I'm torn,

I'm scared,

I'm hurt..

Please help me to

ease my pain again.

I'm a freak,

It is reality

- Kwoon - Schizophrenic -